Talvi yllätti konsultin

Joka ikinen syksy, kun nautimme ensimmäisten sadunomaisten lumihiutaleiden leijailusta ilmassa tapahtuu Iltalehden toimituksessa kummia. Päivystävä toimituksen esimies soittaa päätoimittajalle, joka kiiruhtaa paikalle ja tullakseen näpyttelemään uutispommin laukaisukoodit yhdessä päivystävän esimiehen kanssa. Pian Iltalehden etusivulle ilmaantuu skuuppi, jota on hiottu lahjattoman kesäharjoittelijan kanssa toukokuusta saakka: ”Talvi yllätti autoilijat!”

Tämä uutinen ilmestyy iltapäivälehtiin yhtä varmasti kuin naisten raivotautikohtaus kerran kuussa: molemmissa tapauksissa vain täydellinen ryssiminen voi estää tapahtumakulun toteutumisen. Vuoden kiertoa seuranneelle talvi ei välttämättä tule kuitenkaan yllätyksenä, sillä tarkkaavaisimmat voivat päätellä sen ilman kylmenemisestä, päivän lyhenemisestä, lehtien tippumisesta ja jos mistään muusta ei saa vinkkiä, voi vilkaista kalenteriin.

On nimittäin täysin mahdollista, että marraskuussa saattaa sataa lunta, eikä tarvitse olla edes Suomen Mensan kunniajäsen tajutakseen, että pirunmoisessa lumipyryssä ei kannata lähteä työstämään kotimatkaa kesärenkailla, jotka on ostettu käytettyinä rahapulassa olevalta juopolta enolta kolme vuotta sitten. Voi hyvin olla, että matka päättyy penkkaan ennen kuin pääsee perille Espoon perukoille kaupunginosaan, josta ei ole kuullut kukaan muu alueen ulkopuolella asuva, lukuun ottamatta maanmittauslaitoksen asiamiestä, joka vieraili kaavoittamassa aluetta 1970-luvun alussa.

Liityin tähän samaan urpoista urpoimpien laumaan, sillä talvi yllätti minutkin. En osannut kuvitellakaan, että pakkasella voi olla kylmä! Sata avemariaa ei riitä sovitukseksi siitä typeryyden synnistä, että lähtee casuaalisti villakangastakki päällä, ilman pitkiä kalsareita ja liian kesäiset kengät jalassa töihin. Bussipysäkille kävellessä olin varma, että olen viikonlopun pikkujouluissa ryypännyt itseni hengiltä ja joutunut ikuiseen kadotukseen. Kylmyys arvatenkin johtui siitä, että helvetti oli jäätynyt, kun Suomi voitti euroviisut.

Kun selvisi, että kaikki ympärillä tapahtuva on totta, aloin rehellisesti kaivata pitkiä kalsareita. Kyseinen asusteen käyttäminen on kuitenkin aikamme suurin paradoksi, ja aihe on niin vaikea, ettei edes aikamme viisaimmat ole vielä tohtineet lähestyä tätä dilemmaa. Missä menee raja itsensä sekä sukunsa jatkamisen suojaamisen ja cooliuden raja? Sinkkumiehellä ei ole varaa menettää yhtään mojoaan Helsingin yön piparintuoksuisilla joulumarkkinoilla, mutta toisaalta pallit paleltuneena tunnelma on kuin Coldplayn biisistä.

Sinkkumiehistä poiketen, seurustelevalle miehelle pitkien kalsareiden käyttö on täysin suotavaa, ja heitä jopa kannustetaan tähän. Kannustaminenhan ei parisuhteessa mitenkään liity siihen, soittavatko kulkuset kauneimpia joululauluja vai onko kaamoksen kylmyys jäädyttänyt kaiken elävän niistä. Kyse on pikemminkin siitä, etteivät bradpitteistä ja veetiwhothefuckisveeteistä unelmoivat, ja arkeensa kyllästyneet läheisyysriippuvaiset reppanat viitsisi kiikuttaa Finrexiniä ja Buranaa keuhkokuumeesta kärsivälle perheen päälle.

Pitkien kalsareiden lämmittävä voima ei ole kuitenkaan aina se ominaisuus mitä toivoo, sillä sisätilojen lämmitys on tämän asusteen toiseksi pahin vihollinen, pahinhan on tietenkin epäviileys. Lämmitysominaisuus saattaa johtaa epämukaviin tilanteisiin, enkä haluaisi kohdata tilannetta, jossa aloitan palaverin kertomalla: ”Tässä on meidän tämän päivän agenda, ja joudun tästä nyt poistumaan, koska nivusia hiostaa siinä määrin, etten voi istua paikoillaan.”

Kuumottavaa palaveria pahempaa olisi yrittää näyttää palomieheltä Apollon tiskillä pitkät kalsarit jalassa. Ei ole coolia kytätä potentiaalisia yh-äitejä, levottomia, elämäänsä kyllästyneitä sinkkuja ja poikaystäviään pettäviä juoppohulluja barbiprinsessoja samalla, kun tietää että jalassa on asuste jota kutsutaan erotiikan tappajiksi. Kun tuleva yhdenillan rakkaus kysyy mitä teen, oikea vastaus ei ole: ”Hikoilen ja persuukseni on tulessa.”

Joka tapauksessa, vaikka pitkät kalsarit eivät olisi siistein juttu, ja joka sinkun must have tuote, on kuitenkin muistettava, että evoluutio pitää huolen siitä että ihmiskunta kehittyy, ja terävimmät selviävät. Tänään minulla oli niin kylmä, että laitan huomenna paksun toppatakin, pitkät kalsarit ja rehelliset talvikengät, sillä en halua kuolla kylmyyteen!

Levottomuus

Tiikerin vuosi tuo usein tullessaan mullistuksia, ja tämän ison kissan kyydissä maailma saattaa tuntua kaoottiselta paikalta ja elämä ajoittain hyvin hektiseltä. Yleisen innostuksen ilmapiirissä itse kukin voi tuntea houkutusta uskaliaisiin puuhiin, mutta kannattaa sittenkin tarkkailla maastoa tiikerin tarkkuudella ennen kuin loikkaa mukaan viimeisimpiin viillityksiin - vauhdin hurmassa saattaa ansalanka jäädä havaitsematta. (lähde: Metallitiikerin vuosi 2010)



Sisäisen rauhan löytäminen tuntuu olevan nykyaikana erityisen tärkeää, ja on trendikästä puhua slow lifesta ja downshiftaamisesta. Downshiftaamisessa on Ylen artikkelin mukaan rauhassa syömisestä, hyvin nukkumisesta, läheisten seurasta nauttimisesta sekä töiden tekemistä kohtuudella. Nämä kuullostavat kivoilta ja hienoilta jutuilta, mutta niin kovin vaikeilta. Downshitaaminen ei ole mielessä, kun sielussa on tunne, ettei voi olla paikoillaan, mutta liikkeelle ei pääse.

Aivan yhtä hyvin voitaisiin puhua levottomuudesta seuraavana coolina juttuna. Asioiden nopea ja pinnallinen käsittely, lyhyet yöunet ja Carrie Brashaw'n opettama sinkkuelämä voisivat olla hyvän elämän keskustelun ytimessä. Aku Louhimies yritti kuvata levottomuutta suomalaisella pieteetillä vuosituhannen alussa tekemällä pehmopornoelokuvan. Levottomat jäi torsoksi tarinana, mutta ei suinkaan visuaalisen ilmeensä osalta. Elokuvan jännittävät käänteet jäivät voimakkaasti nuoren miehen mieleen, osaltaa varmaan johtuen siitä, että elokuvan käännekohtia kelattiin VHS-nauhurissa edestakaisin.

Levottomuus voi olla myös kovin liikkeellepaneva voima, parhaimmillaan levoton tila on luova ja muutoshakuinen tila, jossa saa paljon uutta aikaan. Levottumuus voi aiheuttaa norsu posliini kaupassa -ilmiön, mutta samalla se raivaa myös tilaa muutokselle. Voin vain kuvitella sitä levottomuutta, joka on Christoffer Kolumbuksen sielussa jyllännyt, kun hän on halunnut löytää meritien Intiaan. Samalla tavoin levottomuus voi auttaa löytämään tien itsekullekin uuteen maailmaan.

On muistettava, ettei levottomuuden kuitenkaan tarvitse olla välitila, matkalla kohti sielun harmoniaa. Levottomuus voi olla myös tila, josta ei tarvitse pyrkiä minnekään. Olen onnellinen levottomana, tarvitsen back logia, kiirettä, vapautta. Jos haluan juhlia viikonlopun, teen sen mieluummin kuin laulan hare krishnaa, ja syön ituja samalla teeskennellen, että olen löytänyt sielunrauhan, ja että olen tavattoman valaistunut. Juoksen mielelläni pääni jäädyksiin pitkällä lenkillä ajatelleen levottomia ajatuksia, ja ihmetellä sunnuntaiaamuna elämän tarkoitusta, ja sitä että mikä hemmetin funktio minulla siinä kokonaisuudessa on.

Alussa lainaamani kiinalainen horoskooppi kertoo, tänä vuonna maailma on jännä paikka. Minulla ei ole pidemmän aikasarjan tarkastelua kiinalaisten horoskooppien eri vuosien tulkinnoista, mutta maailmasta olen tehnyt havainnut, että se on monena vuonna ollut jännittävä ja että maailmassa on sattunut ja tapahtunut. Tämän valossa ainakin tämän metallitiikerin vuoden ennustus on pitänyt kutinsa.

Olen tällä hetkellä ehdottomasti sitä mieltä, että niin kauan kuin maailma säilyy jännittävänä ja löydän uusia kohteita joita tutkia, aion olla levoton. Olkoon downshiftaaminen sen ajan murhe, kun en jaksa enää löytää uusia asioita itsestäni ja ympäröivästä maailmastani. These boots are made for walking!

Note to myself: no fuck ups

Yksinelämisessä on todella loistavaa, ja olen todella tyytyväinen siihen, että voi mennä ja tulla ilman kotiintuloaikoja, ei tarvitse kuunnella urpoja mielipiteitä tai pohtia sitä minne sukat tulisi oikeaoppisesti laittaa. Kuitenkin huomasin viime sunnuntaina erää todellisen porsaanreiän siinä, että omistaa asunnon yksin ja pitää sitä yksin linnanaan. Tämä järjestely nimittäin mahdollistaa todelliset major fuck up-tilanteet.

Vietin loistavan ja rentouttavan viikonlopun Iisalmessa ja tulin iltajunalla takaisin Helsinkiin. Juna oli tietenkin VR:n best practisejä noudattaen puoli tuntia myöhässä, ja saavuin Helsingin rautatieasemalle iltakymmenen aikoihin. Otin Elielin aukiolta bussin kotiin ja saavuin kotiovelle. Aloin kaivamaan avaimia laukustani, ja koska laukku oli kovasti täynnä, ei avaimia tahtonut ensiksi löytyä. Pohdin vielä mielessäni, että olisipa hauska jos olisin unohtanut avaimet jonnekin, sillä en koskaan unohda avaimiani.

Kun olin hetken etsinyt avaimia totesin, ettei näitä löydy, menin takaoven kautta sisään, sillä tämän oven saa auki ovikoodilla. Sisälle rappukäytävään päästyäni päätin purkaa matkalaukkuni, sillä ehkä olin laittanut avaimet sinne. Kun olin purkanut äidin lähettämät metsänherkut ja karjalanpiirakat, sekä vaatteet porstuan lattialle, totesin, ettei minulla ollut kotini avaimia.

Otin vastoinkäymisen zeniläisen rauhallisesti, sillä Ylä-Savon raikas ja leppoisa elämä oli puhaltanut sisimmistäni stressin ja murheen, eikä pienen pieni vastoinkäyminen voinut millään saada minua tolaltaan. Katsastin ilmoitustaululta huoltoyhtiön numeron ja soitin sinne. Reipas ja työstään nauttiva nuori päivystäjä kertoi, että soittaa huoltomiehelle ja hän tulee avaamaan oven.

Noin kymmenen minuuttia edellisestä huoltomies soittaa ja kertoo, että hän on täysin väärällä puolella kaupunkia, ja paikalle pääsy kestää noin 25 minuuttia. Tämän lisäksi oven avaus pitäisi maksaa käteisellä, eikä lasku kelpaa. Kello alkoi olla jo pian yksitoista, jouduin lähtemään pankkiautomaatille, sekä tämän lisäksi vielä odottamaan lisää, että pääsisin omaan kotiini. Aloin tässä vaiheessa pikkuhiljaa päästä takaisin pääkaupungin sykkeeseen, sillä stressitasoni alkoi kohota sitä mukaa kuin illan seikkailu eteni.

Kävin kuitenkin reippaasti pankkiautomaatilla ja lopulta myös huoltomies tuli avaimien kanssa. Hän sovittin avaimen avaimen reikään ja totesi: ”Niin sinulla on tuo turvalukko.. Siihenhän minulla ei ole avaimia.” Huoltomies soitti vielä toimistolleen, josta varmistettiin, ettei turvalukkoa saa auki.

Kello oli yli yhdentoista, olin varmistanut, etten pääse kotiin yöksi ilman avaimia, metsänherkut sulivat matkalaukussa ja tilanne näytti hieman mutkikkaalta. Tarvitsin siis ensimmäisenä yöpaikan ja avaime, paras vaihtoehto olisi tietenkin päästä kotiin yöksi, joten päätin ottaa taksin työpaikalle ja hakea avaimet sieltä, sillä olin varma, että olin jättänyt ne sinne. Tarvitsin myös back up plänin ja tätä varten soitin kaverilleni taksia odotellessa.

Puhelin hälytti pitkää, jonka jälkeen puoliuninen ääni toisessa päässä vastaa: ”Haloo?”. Kysyin tietenkin ensimmäiseksi, ettei kaverini ollut nukkumassa, ja sain vastauksen: ”Olin just kyllä menossa..” Selitin tilanteeni, ja kerroin, että jos avaimia ei löydy työpaikalta, tarvitsisin paikan johon kallistaa pääni edes hetkeksi. Pitkän hiljaisuuden jälkeen tuli kysymys jota olin kovin odottanut: ”No haluaisitko sitten tulla mun luo?”. Vastasin myöntävästi.

Taksi tuli nopeasti ja ajoimme työpaikalleni. Kaivoin kulkukorttini ja näppäilin koodini lukijaan. Punaista. Toistin saman tempun useaan otteeseen erioville, jonka jälkeen todella uskoin, ettei ole tarkoitettu, että keskellä yötä tehtäisiin töitä. Tai minun tapauksessani haettaisiin kotiavaimia toimistolta.

Soitin uudelleen kaverilleni ja sovin että jatkan matkaa hänen luokseen. Sain myös tuliaiset väliaikaismajoitukseen jääkaappiin ja pakastimeen, joten iltani oli pelastettu. Tosin tässä vaiheessa vuorokausi oli juuri loppumassa, eikä aamun palaveriin ollut enää kovin montaa tuntia aikaa.

Kaiken kaikkiaan sain omalla pienoisella huolimattomuudellani sotkettua tilanteeseen useita eri tahoja, lyhennettyä hyvätahtoisen ihmisen yöunia ja oman juuri hyvin levänneen sieluni levottomaksi. Tämä kaikki sen takia, että asun yksin, enkä ole vienyt vara-avaimia esimerkiksi kilometrin päässä asuvalle kaverilleni.

Pääsin lopulta maanantaina kotiini, sillä avaimet olivat työpöydällä papereiden alla, jonne ne olivat jääneet perjantaina, kun riensin kovalla kiireellä viimeisestä palaverista junaan. Mieluummin kuitenkin kirjoitan itselleni muistilapun, jossa muistutetaan, ettei kannata ryssiä, kuin hankin postimyynnistä morsiamen availemaan ovia.

Marraskuu – lempikuukauteni <3

Tanelin maailma on tullut takaisin, toivottavasti tällä kertaa jäädäkseen. Tapasin muutama viikko sitten junassa entisen työkaverini, piinkovan yritysvalmentajan ja kirjailijan, joka kyseli miksi en ole kirjoittanut enää blogiani. Kerroin, että olen ollut liian pitkään kirjoittamatta, joten uuden jutun pitäisi olla huippuhyvä. Olen ollut kuin täydellistä aaltoa odottava surffaaja, joka lopulta lähtee rannalta kokonaan, pakenee vuorille, ja pohtii milloinkahan loistoaalto olisi tulossa. Päätin kuitenkin, että nyt on aika go with the flow, ja puhaltaa eloa blogiini.

Marraskuussa rannat ja elävät aallonharjat tuntuvat kaukaisilta, vaikka monessa yhteydessä marraskuuhun liitetään kivoja ja piristäviä asioita. Viime viikolla töihin mennessäni bussikuski kuunteli todellista hyvänmielen radiokanavaa, jossa soitettiin ensin Pekka Ruuskan Rafaelin enkeli, eikä hervottamat bileet loppuneet siihen, sillä riehakasmeininki jatkui Miljoonasateen Marraskuu-biisi-aiheisella tietovisalla. Kyllä siinä väsyneimmänkin työmatkaajan mieli piristyy, kun aamu alkaa tällaisella ilottelulla.

Marraskuuhunhan liittyy perinteisesti myös mukavia juhlia kuten pyhäinmiestenpäivä. Tällä en tarkoita amerikkalaisten riehakasta kurpitsajuhlaa, jossa kysellään karkkien tai kepposten perään ja pidetään hauskaa koko perheen voimin. Puhun siitä raskaasta juhlasta jossa muistetaan vainajia, ja lauletaan raskassoutuisia virsiä ja hiljennytään. Hiljaa tuvan nurkassa nököttäminen on aivan luonnollinen tapa kunnioittaa ja muistaa niitä menetettyjä ystäviä ja perheejäseniä, jotka kuolema on jo korjannut.

Loppukuusta alkaa jo kovalla tohinalla jouluun valmistautuminen. Radiosta kajahtaa hilpeän veikeät klassikot kuten Sydämeeni joulun teen Vesa-Matti Loirin tulkintana, joka melankolisuudellaan saa rautatieaseman kiviukotkin hirttäytymään. Kauneimmissa joululauluissa todetaan riemujuhlan hengessä: ”hetken kestää elämää, sekin synkkää ja pimeää.” sekä lauletaan kuolleesta varpusesta, jolla ei ole ruokaa jouluaamuna.

Pikkujoulukausi alkaa myös marraskuussa, työpaikkojen, oppilaitosten sekä yhdistysten yhteiset tapahtumat, joita odotetaan kuukausia ennen h-hetkeä ja joista vaietaan kuukausiksi d-dayn jälkeen. Kuka vielä kehtaa väittää, että marraskuu olisi pimeä ja ankea aika vuodesta? Sehän on täynnä iloa ja suomalaista riehaantunutta karnevaalitunnelmaa!

PS. piinkovan yritysvalmentajan Mikko Ojasen uusimpaan kirjaan voi tutustua täältä.

BB2009

Viime sunnuntaina Big Brother taloon marssi uusia asukkaita, ja minua jäi kovasti mietityttämään silikonibeibe BB-Iidan motiviit taloon menemiselle. Ohjelmaa seuratessani olen antanut itseni ymmärtää, että monien kilpailijoiden päällimmäinen talossaolon tarkoitus on päästä Maikkarin yöcahtin juontajaksi tai bileisännäksi Jyväskylän Kharmaan.



Iida on toiminut menestyvänä chat-juontajana valtakunnan verkossa, joten mitä saavutettavaa hänellä enää on? Uskon, että Iida haluaa ottaa uuden askeleen urallaan ja päästä käsiksi siihen mammomaan ja maineeseen mitä 7 päivää ja OHO-lehti voivat tarjota. Hänen mielissään siintänee Seiskan maksamat yltiöpäisen miellyttävät Rhodoksen matkat yhdessä Matti Nykäsen ja Mervi Tapolan kanssa. Puhumattakaan niistä mahdollisuuksista mitä Iltasanomat ja Iltalehti voivat tarjota. Voi hyvinkin olla, että ensi keväänä pääsemme seuraamaan juttusarjaa siitä kuinka Iida pääsee jälleen rantakuntoon kolmessa viikossa!

Big Brother on tänä vuonna tarttunut myös vakavaan yhteiskunalliseen ongelmaan, osoittamalle akateemisille työttömille peruskalliota varmemman loppusijoituspaikan. Helsingin Mensan puheenjohtaja Esa A ja joku uusi joensuulainen Keke ovat molemmat korkeasti koulutettuja, ja vailla parempaa tekemistä kuin BB-talossa asustaminen. Jos Big Brotherista tuotannosta tehtäisiin jatkuva, ratkaistaisiin samalla nuorten asumisongelmia sekä saataisiin työnhakijoita aktivoitua Työvoimatoimiston koulutuksia tehokkaammin.

Korkeasti koulutettujen esiinmarssi suomalaisen viihdemaailman terävimpään kärkeen on suorastaan ilahduttavaa, sillä tuulipukukansalle tarjotaan älykästä viihdettä ainaisen kymppitonnin ja Kari Salmelaisen pöhöttyneen naaman sijaan. Tämän lisäksi tämä avaa nuorille aivan uusia uramahdollisuuksia. Toivoisinkin, että jatkossa opintojen suunnitellussa sekä yliopiston urapalveluissa otettaisiin huomioon BB-talon tarjoamat vaateet.

Kieltämättä omaakin mieltä hivelee ajatus muutaman kuukauden kreisibailaamisesta ilman sähköpostia, puhelinta ja liian pitkiä työpäiviä. Harmi vaan, ettei chat-juontajan tai bile-emännän ammatti ole aiemmin tullut mieleen.

Taloudessa on oltava tilaa etiikalle

Tämän kertainen teksti syntyi vastineena ystäväni pääkirjoitusosastoon kirjoitettuun tesktiin Iisalmen Sanomissa 6.10.2009.

Toimittaja Turusen teksti pitää sisällään vissin totuuden siitä, että kauppatieteiden opintoihin tulisi sisällyttää eettisiä kursseja sekä voitontavoittelua laajempaa katsontakantaa talouden temmellyskenttään. Ajatus on kummunnut esiin myös Yhdysvalloissa, joka on puutteistaan huolimatta dynaamisen talouden mallimaa.

Niin nykyisen globaalin finanssikriisin kuin vuosituhannen alussa velloneen Enron-skandaalin syynä pidetään järjestelmän pettämistä: yksittäisille toimijoille oli luotu kannusteet, jotka kannustivat toimimaan vastoin lakeja ja yleisesti hyväksyttyjä normeja. Tosin on mielestäni vastuutonta syyttää globaalista finanssikriisistä pelkästään ”nuoria leijonia” ja heidän lainanantoaan, sillä Amerikassa leimahtanut sub-prime kriisin perimmäinen syy oli ylivelkaantuneet kuluttajat, jotka lainasivat enemmän kuin tienasivat.

Mitä tulee Tommin esille tuomiin näkemyksiin Milton Friedmanista, tulisi pitää kirkkaana mielessä, että voitto on yrityksen ensisijainen tehtävä. Ei tosin ainoa yhteiskunnallinen vastuu, mutta silti se on ainoa keino tuottaa tehokas organisaatio ylijäämän tuottamiseen. Ongelma ei sinällään olekaan yritysten tehtävässä, vaan pikemminkin siinä miten yrityksen tuottama ylijäämä jaetaan sen sidosryhmien kesken oikeudenmukaisesti. Tätä pohdittaessa, voisi monessa otteessa olla käyttöä eettisyydelle.

Pohdittaessa post-sub-prime ajan talouden järjestämistä ei tulisi asettaa talousliberalismia ja oikean ja väärän erottamista vastakkain. En pidä uusliberalismia tai vapaata taloutta kirosanana, vaikkakaan en usko verojen täydelliseen poistamiseen tai vahvin voittakoon –periaatteeseen.

Kapitalismin mallimaassa Yhdysvalloissa on ajauduttu tiukentamaan finanssivalvontaa, ja olemme nähneet jo ennen kuulumattomia tekoja valvonnassa, kun Yhdysvaltojen suurimmat pankit joutuivat avaamaan taseensa valtionhallinnolle stressitestien yhteydessä. Näkemykseni mukaan talouden tulisi saada riittävä vapaus kasvaa ja kukoistaa rankaisuvallan omaavan tahon valvoessa lainsäädännön avulla. Lainsäädännön rooli ei saisi kuitenkaan olla taloudellisen kasvun este tai hidaste.

On muistettava, että taloudessa tulee olla tilaa riskinotolle, yrittämiselle sekä ylijäämän maksimoimiselle, sillä nämä luovat työpaikat, julkisten palveluiden rahoituksen ja määrittävät elintason. Uudessa dynaamissa ja liberaalissa taloudessa on tilaa, ja tuleekin olla, tilaa eettiselle ajattelulle.

Ajanhallintaa

Tällä hetkellä kaikkein arvokkain resurssini työelämässä on aika. Asiantuntijatyössä tarvittavaa osaamista ja kokemusta on mahdollista ja suhteellisen helppoa kasvattaa, mutta tunteja ja eritoten pirteitä ja tehokkaita tunteja vuorokauteen on hankalaa saada lisää. Tämän vuoksi ajan jakaminen eri tehtävien välille on pitkälle priorisointia omien toiveiden ja velvollisuuksien välillä.

Talouselämän numeron 29/2009 ansiokkaassa jutussa aamun tehoajasta Jyväskylän yliopistossa työskentelevä sosiologi Timo Anttila kertoo, että ihmisten aika on saastunutta. Ihmisten ajankäyttöön liittyy paradoksi siitä, että vapaa-aikaa on enemmän kuin koskaan, mutta ihmiset ovat kiireisempiä kuin koskaan. Vapaa-aikaa saastuttaa, se ettei työpäivän loppumisen ja vapaa-ajan alkamisen välinen ero ole yhtä selkeää kuin ennen ja työpäivän jälkeen joudutaan hoitamaan vielä työasioita.

On täysin totta, että on huomattavasti pienempi kynnys hoitaa viimeiset kaksikymmentä tekemättä jäänyttä asiaa vielä tehtaan pillin vihellyksen jälkeen, varsinkaan kun joustavan työajan työmaalla pillin vihellystä ei kuulu. Samoiten illalla kynnys ottaa työkone esiin ja tarkistaa sähköpostit sekä vastailla niihin on arkipäivää.

Vaikka opiskellessa tein opintoja kohtuullisella aikataululla, työskentelin opiskelujen ohessa osa-aikaisesti sekä osallistuin opiskelijatoimintaan, ei missään vaiheessa ollut niin kiire etteikö keskellä viikkoa olisi voinut käydä tuopillisella. Myöskään aamuluennon väliin jättäminen ei ollut laisinkaan poissuljettu vaihtoehto. Voin väittää, että jos nyt jättäisin aamuksi sovitun asiakaspalaverin väliin, ei selitykseksi riittäisi se, etten kerennyt paikalle. Monen palaverin/luennon/demon/kokouksen/minkävaan päällekäin meneminen ei aikuisten maailmassa toimi samanlaisena ass coverina.

Kiire ei mielestäni ole tekosyy blogin päivitysfrekvenssin pitenemiseen tai lenkin laiminlyömiseen, sillä onhan kummempia töitä tekeviä blogisteja jotka juoksevat huippuaikoja maailman maratoneilla ja vierailevat välillä myös triathlon-kisoissa. Kiire on sen sijaan itseaiheutettua, näkökannasta johtuva täysin ei käsinkosketeltava tila.

Sosiologi Anttila viittaakin kiireen kohdalla amerikkalaiseen termiin yuppie kvetch, juppien kitinä, joka aiheutuu siitä, että kiireellisyydellä pönkitetään monesti myös omaa tärkeyttä, sillä tärkeillä ihmisillä on kiire. En pidä itseäni oikein kunnollisena juppina, kitisijänä sen sijaan olen kovimmasta päästä.

Kitinän sijasta on tietenkin mahdollista panostaa omaan time managementiin, sillä onhan sanomattakin selvää, että hyvinvointivaltion turvaamisen ensimmäinen askel on sen rahoittaminen. Tästä painavasta vastuusta huolimatta Pöystin ratkaisu siirtyä työvoimatoimiston asiakkaaksi ja lähteä Goalle Pasila-sarjassa kirvoittaa aina hymyn suunpieleen.