Johtajuus kriisitilanteessa

Samalla kun maailma rypee vaikeassa talouskriisissä, on Tahkon matkamme pysähtynyt mökin kuistille ilman avainta. Useissa yhteyksissä talouskriisin perimmäiseksi syyksi on kerrottu yksittäisten toimijoiden ahneus, itsekkyys ja piittaamattomuus oikeasta ja väärästä. Oma kriisimme johtui pikemminkin huolimattomuudesta kuin edellä mainituista sekoista. Yhteistä molemmille kriiseille kuitenkin on, että vaikeina aikoina tarvitaan suurta johtajuutta.

Onneksi ryhmäämme oli lähtenyt mukaan vastuunkantaja, joka tuli ratkaisemaan kriisimme päättäväisellä otteella. AA Cool J saapuikin tunnin odottelun jälkeen avaimen kanssa, jolloin tunnelma oli nautitun olutmäärän valossa leppoisa, mutta kylmyyden ja odottelun kannalta hienoisesti kiristynyt. Rauhallisella otteellaan AA Cool J näytti johtajuutta, jota tilanne edellytti, ja päästi meidät mökkiin sisään.

Reippaan ulkoilun päätteeksi otimme minttukaakaot ja päätimme herättää Ellun saunan lämmitykseen. Ellu olikin pääsiäistunnelmissa jo hieman etuajassa osoittamalla todellisen ihmeen, kun hän heräsi välikuolemastaan. ”Mennäänkö saunaan?” hän kysyi äänellä joka tuntui tulevan haudan takaa. ”Voidaan mennä, mutta lämmitetäänkö se ensin?”

Ellu hyväksyi ehdotukseni reiluna, ja puolen tunnin päästä olimme jo lauteilla kertaamassa päivän tapahtumia. Mökkimajurina toiminut AA Cool J tiesi kertoa että 12 miljoonan euron unelma oli lähtenyt hänen kanssaan baariin, ja jäänyt sille tielleen. Ellu puolestaan totesi päivän olleen sumuinen. Myöntelimme ymmärtävästi, vaikka keli oli koko päivän ollut kuin morsian.

Taantumia on Suomen ja maailman taloudessa ollut aiemminkin, joista ensimmäisenä noteerattuna pidetään 1800-luvun alun nälkävuosia. Tuolloin agraarikulttuuriin nojautuvan Suomen kansan sadon vie halla ja kansa näki nälkää. Myös urhoollinen joukkomme alkoi nähdä nälkää päivän aktiviteettien jälkeen, joten päätimme torjua taantumaan kunnon pihvi-illallisella. Laitoimme itsemme valmiiksi, varasimme pöydän ravintolasta ja tilasimme taksin.

Ravintolaan päästyämme päätimme kantaa globaalia yhteiskuntavastuuta, ja tilasimme ranskalaista täyteläistä Chardonnaytä sekä brasilialaista härän sisäfilettä. Alkuruuaksi nautimme kreikkalaisen salaatin ja jälkiruuaksi italialaisen tiramisun. Laseja kilistellessämme totesimme, että kyllä maailman parantaminen on vaan hienoa, ei ihmekään että hipit siitä niin meuhkaavat!

Ruokailun jälkeen meitä alkoi laulattaa! Ei ollut siis muita vaihtoehtoja kuin siirtyä karaokebaariin. Tilasimme pöydän täyteen skumppapulloja, sillä ravintolasta ei löytynyt aitoa samppanjaa. Liekö sitten lama-aika vai pohjoissavolainen samppanjan kulutus, joka on vaikuttanut asiaan. Selailimme biisilistoja ja kysyin hiljaiselta ja kaljulta kollegaltani, onko hän laulumiehiä.



”Noo…” kollega aloitti ja raapi mietteliäästi takaraivoaan. ”Kyllä minä lauloin kerran ollessani Irakin sodassa. Sehän meni silleen, että oltiin siinä ihan rauhassa kavereiden kanssa, ja paikalle tuli sitten yks skappari, joka kysyi, että olenko ajanut koskaan kuorma-autoa. Kerroin siinä sitten, että on mulla Suomen C-ajokortti, mutta ei se taida USA:n armeijassa oikein päteä…”

”Siis, oletko sä ollut Irakin sodassa USA:n armeijassa” kysyin äimistyneenä. ”No, mä kävin siinä ensimmäisessä kahinassa 90-luvun alussa ja sitten tässä jälkimäisessä kävin vähän torrakoilla sohimassa. En minä edennyt siellä kuin joukkueenjohtajaksi, niin tulin sitten takaisin Suomeen ja töihin. Tämä skappari tosiaan kysyi, että kiinnostaisiko mua ajaa tankkia. Mietin siinä että olishan se ihan pirun siisti ja sanoin, että mikäs siinä. No..” kollega raapi jälleen takaraivoaan, ja jatkoi: ”Siinä sitten mentiin hakemaan tankkia ja sehän oli ihan täysiverinen Bradley M2 / M3. Siinä sitten köröteltiin ja kysyin skapparilta että minne tässä pitäis mennä. Skapparihan sanoi siihen vaan, että vedä vähän tuossa parkkiksella pari sivuluisua ja sitten mennään tuonne konserttiin.”

Seurueemme kuunteli silmät pyöreinä kaljun ja ei enää niin hiljaisen kollegamme tarinaa, kun hän jatkoi: ”Tosiaan sinä iltana oli Robbie Williams esiintymässä tukikohdan joukoille, ja tämä tököpää skappari oli päättänyt, että on tosi siistiä mennä sinne tankilla. Minä sitten ajelin sitä, oli muuten yllättävän helppo ohjata sitä, kun ne jenkit osaa tehdä hyviä sotavehkeitä. Skappari sitten huuteli paikallisille tankin luukusta, ampui ilmaan rynkyllä, ja lämmitti SPAM-purkkimuonaa pakosarjan päällä.”

”Päästiin sitten perille ja siellähän kävi ilmi, että Robbie oli juonut ittensä niin känniin, ettei voinut ollenkaan laulaa. Skapparihan kysyi, kun se oli sen tukikohdan johtaja, että osaako kukaan musisoida. Siinä ilmaantui pari kitaristia ja joku rumpali ja taispa joku soittaa bassoakin. Kunnollisia laulajia ei tuntunut ilmaantuvan, joten sanoin, että oonhan mä kuorossa laulanut. Sitten siinä vedetiin siinä neljälle tuhannelle miehelle pari tuntia poppia ja ihan kivastihan se meni. En mä kyllä sen jälkeen oo hirveesti laulanut.”

”Wau!” huudahdin ja mietin samalla skapparin esittämään vastuuttavaa johtajuutta ja USA:n sotateollisuuden merkitystä maailman taloudelle. Mietintöni keskeytti kuitenkin karaokeisännän vaativa karjunta: ”Ellu! Onko Ellu paikalla?” Samalla näen kuinka päivällä rinteessä kaksintaisteluun haastamani ranskatar kävelee päättäväisin ilmein kohti kauhistunutta pöytäämme.

Johtuujen tarkastelu jatkuu seuraavassa osassa..

Laskettelun todellisuus

Poikaporukalla reissussaoloa kutsutaan A-luokan reissuksi ja suomalaisilla miehillä onkin pitkät perinteet A-luokan reissuista, kuten mökkikisamatkat joka keväisiin jääkiekon MM-kisoihin, talvisota ja viikinkiretket. Usein nämä retket ovat kuitenkin sekä henkisesti että fyysisesti rankkoja, eikä miestappioltakaan voi aina välttyä.

Miestappiot Tahkolla olivat jo käsin kosketeltavia, sillä Suomen taloustaivaan toivo oli kuivahtamassa saunassa ja Ellu vain siemaili kaljaansa. Kansakunnan taloudellinen tulevaisuus oli uhattuna, ja Suomi oli ajautumassa suurempaa taantumaan. Lamaa ehkäistäksemme päätimme kuitenkin käydä hakemassa liikemiehen pois lauteilta. Alaston bisnessankari rojautettiin sohvalle ja hänet peiteltiin unten maille, sillä onhan nuorten menestyjienkin joskus levättävä. Kansakunnan tulevaisuus oli jälleen turvattu.

Saatuamme juotua toiset kaksitoistavuotiaat päätimme hiljaisen ja kaljun kollegani kanssa lähteä hiihtämään. Sitä vartenhan Tahko-vuorelle oli tultu. Rinteiden alla huomasimme, että samaan aikaan järjestettiin moottorikelkkakisat Tahkolla. Heitimme ylävitoset maailmanmestari Kimi Räikkösen kanssa ja suuntasimme välinevuokraamon kautta rinteeseen.


Hiljaisen ja kaljun kollegani neuvoessa minulle slalomin tekniikkaa rinteen puolivälissä tummanpuhuva hahmo kiitää huojuen viereemme. Ennen kuin kerkeämme reagoida millään tavoin, hahmo huutaa: ”Minä lasken pääni jäädyksiin!” Tämän kuultuamme purskahdamme nauruun, sillä tunnistamme hahmon Elluksi, joka on samoilla, saunan väsyttämillä silmillä liikenteessä. Hän huikkaa vielä syöneensä viimeisen piirakan ja syöksyy rinnettä alas.

Olimme jälleennäkemisestä vähintäänkin hämmentyneitä. Päätimme siis ottaa neuvoa antavat, ja suuntasimme kaljun ja hiljaisen kollegan kanssa kaljalle ja syömään. Lounastamisen jälkeen päätimme alkoholin tuoman reippaan itsevarmuuden johdattamina lähteä kohti suurempia rinteitä. Pyysimme vielä kaljat mukaan, sillä kuten taloudessa, myös hiihtoreissulla tulee etukäteen varautua mahdollisiin taantumiin. Toimintaamme voisikin luonnehtia viisaaksi taloudenpidoksi, sillä pysähtyneessä tuolihississä kylmän Karhun nauttiminen auringon paisteessa antaa todella voittamattoman tunteen.

Platon kirjoitti aikoinaan jo todellisen maailman ja varjomaailman eroista, kuinka olemme kahlittuna omaan ajatteluumme ja näemme todellisesta maailmasta vain varjoja ja heijastuksia. Vaikka emme Tahko-vuorelta löytäneetkään luolia, joissa Platon olisi voinut viettää aikaa mietiskelemässä, uskon, että myös Platon on käynyt laskettelemassa, ja todennut että oma näkemys über-coolista laskettelusta voi olla vain heijastus siitä miltä se todellisuudessa näyttää. Häntäluuni pikkuhiljaa kipeytyessä myös minulle alkoi valjeta varjomaailman ja todellisuuden väliset erot Platonin luomassa kontekstissa.


Ilmeisesti myös Ellu oli lukenut Platoninsa huolellisesti, sillä hän ilahdutti soitolla, joka huokui platonistista Politeia-ideologiaa. ”Pahaa päivää!” hän aloitti, ”Tulkaa tänne mökille saunomaan, sauna on lämmin.” Jäin jälleen äimistyneenä odottamaan häneltä lisää inputtia, mutta päättäväisenä henkilönä hän oli ehättänyt jo sulkea puhelimen. Platonin ihannevaltio, kuten ei myöskään ihannehiihtoreissu, eivät tietenkään ole demokratioita, vaan valtaa pitää ne joilla on riittävä filosofinen viisaus tehdä ratkaisuja!

Sauna tuntui kieltämättä tässä vaiheessa loistavalta idealta, sillä olin mäessä pyöriessäni hukannut kaljun ja hiljaisen kollegani, kaatunut lukemattomia kertoja sekä uhannut ranskalaista turistia kaksintaistelulla yrittäessäni kertoa hänelle ontuvalla ranskalla, että oli hauska tutustua. Onneksi olin sentään nähnyt rinteessä uuden kollegani Keken, jonka kanssa päätimme suunnata after-ski minttukaakaon jälkeen saunomaan.

Kun saavuimme mökille Keken kanssa, kalju ja hiljainen kollegani joi olutta mökin ulko-oven ulkopuolella. ”Mennäänkö saunaan? Saunan pitäisi olla lämmin.” Ehdotin. ”Ei taida onnistua.” Kalju kollegani vastasi. Saimme nopean tilanneraportin: Ellu oli todella laskenut päänsä jäädyksiin, ja nukkui sisällä, mökkimajurina toiminut AA Cool J oli ottanut avaimen ja lähtenyt baariin kärkkymään meininkiä ja toisen avaimen haltija oli hukassa. Tilanne ei jättänyt muuta vaihtoehtoa kuin odotella ja nauttia kuistilla viilenemässä olleita oluita. Miestappioiden luoma talvinen Ylä-Savon todellisuus oli tylsempi kuin mielessämme siintänyt heijastus lämpimästä saunasta.

Tarina jatkuu jälleen hetkenä minä hyvänsä!