lauantai 25. joulukuuta 2010

Joulusatu



Olin saapunut metrolla rautatieasemalle ja kävelin asemalla bussille, jotta pääsisin kotiini syömään ja levähtämään pitkän päivän jälkeen. Vastaan tuli väsyneen näköisiä, kaamoksen nujertamia ihmisiä, ja sulauduin joukkoon tuijottamalla Helsingin Rautatieaseman kivistä lattiaa. Kun tulin Elielin aukion puoleisille oville, kurotin oven kahvaan, mutta ovi avattiinkin toiselta puolelta. Otin oikeaoppisesti menosuuntaan katsottuna oikean puolen tuulikaapissa, jotta ovesta tulija pääsee vaivatta sisään ja minä ulos. Tuijotin lattiaa väsyneenä ja odotin että tulee minun vuoroni käyttää ovea, jolloin kuulin heleän äänen joka ravisteli sisuskalujani. ”Moi”, hän sanoi, ja katsoin tervehtijää. En uskonut, että voisin nähdä lumipyryssä mitään niin kaunista.

Katsoin ympärilleni, aseman äänet olivat kaikonneet, ihmiset olivat jähmettyneet paikoilleen, lumihiutaleet eivät enää leijailleet ulkona, vaan koko maailma oli pysähtynyt ympärillämme. Hän seisoi edessäni toppatakissa ja täydessä talvivarustuksessa, ja katsoin hänen kauniisiin hymyileviin silmiin jotka pilkottivat takin hupun alta. Vastasin pienen hämmennyksen jälkeen arasti ”Moi!”.

”Tiedätkö kuka olen?” hän kysyi. ”E-en tiedä”, vastasin. ”Olen joulun keiju, olin menossa tätiäni Helinää vastaan junalta, mutta kun näin sinut heitin ilmaan keijupölyä, ja pysäytin ajan, sillä haluan näyttää sinulle jotain. Tule!”, hän sanoi ja ojensi kätensä. Tartuin epäillen hänen käteensä, ja hän johdatti meidät läpi talvisen Elielin aukion. Bussien pakokaasut pysyivät paikallaan, keski-ikäinen rouva oli juuri liukastumassa Vltavan kulmalla ja teinien syljeskelyt pysyivät ilmassa kun juoksimme läpi pysähtyneen aukion postitalon pihaan. Keijuista kaunein pysähtyi ja riisui takkinsa, jolloin hänen keijun siipensä tulivat esiin ja hän tarttui kädestäni. Nousimme ilmaan ja leijailimme kaupungin yllä.

Pidin häntä kädessä kun lensimme musiikkitalon rakennustyömaan yli, katsoin itään Hakaniemeen päin, näin pysähtyneet Pendolinot, joista en tiennyt, oliko keijupöly vai lumisade pysäyttänyt ne. Nousimme korkeammalle Töölön päälle, kun keijuista ihanin sanoi minulle ”Pidä kiinni, kohta mennään.” Aivan kuin olisin siinä tilanteessa, että olisin halunnut päästää hänestä irti. Hän kiihdytti vauhtiamme enkä nähnyt enää kuin hänen säkenöivän olemuksensa.

Hetken aikaa häntä ihasteltuani, keiju sanoi minulle: ”Pian olemme perillä.” Laskeuduimme karulle tunturille, jossa oli pilkkopimeää sekä koskematon lumihanki, mutta pysyimme keijun keveän kosketuksen ansiosta kuitenkin kinosten päällä. ”Mi-missä olemme?” sopersin hänelle. ”Uskotko joulun taikaan?”, hän kysyi minulta vastavuoroisesti. ” Pohtimatta sen kummemmin hänen ajatustaan vastasin ”Jouluhan on kiva, siinä on vapaapäiviä, voi nukkua, saa lahjoja ja hyvää ruokaa.”

Keiju katsoi minuun ymmärtäväisesti hymyillen ja vastasi: ”Sinä naiivi ja typerä tonttu, joulu on paljon muutakin kuin lahjoja ja kinkkua. Jouluna kokoonnutaan läheisten kanssa ja vietetään aikaa heidän kanssaan. Jouluna toisilleen rakkaat ihmiset osoittavat välittävänsä toisistaan, ja jouluna pysähdytään kertomaan tämä heille. Jouluna tylsimmätkin ja kyynisimmätkin lurjukset saavat kokea lämmön. Tule niin näytän.”

Keiju heilautti taikasauvaansa ja lumen keskeltä paljastuivat suuret kupariset ovet. Menimme niiden luokse ja hän avasi oven ja nyökkäsi minulle kehottaen minut sisään. Astuin sisään jännittäen, ja kauneimmista kaunein keijukainen liiteli kantapäilläni. Eteeni avautui pitkät ja synkät portaat, joiden päässä kajasti valo. Katsoin keijua kysyen, ja hän sanoi minulle: ”Rohkeasti alas vaan.”

Kävelin portaat alas keiju kintereilläni, kun saavuin portaiden päähän näin valtavan tuotantolaitoksen. Lukuisa määrä pieniä tonttuja oli valmistamassa leluja, pitkiä kalsareita sekä kirjoittamassa uusia Vares-dekkareita. Suuri hahmo kumartuneena erään pöydän ääreen neuvoen tonttua: ”Ei tämän koordinointiin tarvita kahta tonttua, tarvitsemme luottamusta asiakkailta, lapset pelästyvät, jos me lähetämme useampia tonttuja touhottamaan. Korjaathan tämän, ja palaa asiasta sitten minulle.”

Suuri hahmo suoristi selkänsä ja kääntyi meihin päin ja sanoi: ”Tervetuloa ystäväiseni, olenkin odottanut teitä jo hetken. Teillä on ollut pitkä matka Helsingistä Korvatunturille, maistuisiko teille glögi?” Suuni loksahti auki ja sopersin: ”Joulupukki, ei vi..”. ”Hys! Tontut kuulevat ja näin joulun alla pitää olla kiltti. Rumien sanojen lausuminen tällaisen tonttulauman edessä ei olisi kovinkaan fiksua sinulta. Tulkaapas tänne.” Joulupukki sanoi ja johdatti meidät tuotantohallista kodikkaaseen pirttiin.

Istuuduimme pirtin pöytään ja joulupukki huusi: ”Muori hyvä, toisitko meillä kunnon kuumat glögit? Ja laita siihen kunnolla Jallua sekaan, sillä täällä on taas yksi reppana, joka on menettänyt lapsen uskon jouluun.” Olin täysin äimän käkenä. Vieressäni istui kuumin satuolento, jonka olin koskaan tavannut samalla kun vastapäätä oleva 900-vuotias satuolento haluaa vetää jallutumut.

”Kuule Taneli. Meidän pitää jutella.” joulupukki sanoi, ja ennen kuin kerkesin päästää pihaustakaan, hän jatkoi: ”Tontut ovat kertoneet, että olet kyynistynyt ja kovettanut sydämesi. Tämä ei sovellu laisinkaan joulun aikaan. Teet paljon töitä, ja se johtaa siihen, että unohdat sisäisen leikkisyytesi ja lapsenmielisyytesi.” Mietin hetken joulupukin sanoja, ja vastasin: ”Mutta eihän pian kolmekymppisen kuulu enää olla lapsellinen.” ”Olet siinä aivan oikeassa”, joulupukki sanoi, ”Olen tehnyt tätä työtä vajaasta kolmekymppisestä saakka, ja voin kertoa, että olen nähnyt jos jonkinlaista viipertäjää. Lapsellisuus ja leikkisyys eivät ole samoja asioita, muista että kunnon savolaiset laittava ilon pintaan, vaikka sielu märkänisi.”

Keskustellessamme joulumuori toi pöytää höyryävät kupit täynnä glögiä. Joulupukki kiitti muoriaan ja jatkoi: ”Sinun täytyy muistaa kaikki sinun tärkeät ihmisesi, kertoa heille, että välität heistä. Ei nämä niin vaikeita juttuja ole, jos pidät jostakusta, kerro se hänelle. Olet katsellut koko ajan meidän kiireapulaiskeijuakin ihastuneena, mutta et ole saanut sanaa suustasi. Nyt, juopas glögisi poika.” Kuuntelin joulupukin sanoja hämmentyneenä, ehkä hänellä oli ajatus kertomuksessaan. Join minulle tarjotun glögini, ja samoin tein minun silmissäni sumeni.

Säpsähdin hereille Rautatieaseman ovella. Ohitseni vilahti kaunis nainen. Olin hämilläni, ja katsoin hämmästyneenä taakseni. Nainen kurkistaa olkansa yli, ja iskee minulle silmää toppatakin huppunsa alta. Kurotan taskuuni, jossa on paperilappu. Otan lapun käteeni, siinä lukee: ”Minulla on kiire tätiä vastaan. Hyvää joulua.” Katson taakseni, ja keijuakin kauniimpi nainen oli poissa.

sunnuntai 12. joulukuuta 2010

Ruokaa



Olen keskustellut ruuanlaitosta useassa eri tilanteessa, ja näen, että on hyvä korjata sitä haurasta näkemystä ruuanlaitosta, joka aikaisemmin kirjoittamani teksti edusti. Olen erinomainen keittiössä, ja vaikka asunnossani on avokeittiö, jossa ruuanlaittotila, ruokasali ja oleskelusalonki ovat yhdistettyinä, tämä ei tarkoita sitä että kompetenssini rajoittuisi sohvalla Kenon numeroiden jännittämiseen samalla kun Ikean lihapullat lämpenevät uunissa.

Pidän todella paljon kokkaamisesta, ja ennen kaikkea loihdittujen herkkujen nauttimisesta hyvien ihmisten kanssa. Edellinen suurempi voimain ponnistus oli itsenäisyyspäivän aterian valmistaminen kutsuvieraille. Menu piti sisällään karjalanpaistia, perunamuusia sekä karjalanpiirakoita. Vieraideni hyväntahtoisuuden ansiosta saimme myös lohirullia alkupalaksi sekä jäädykettä jälkiruuaksi. Vaikka ruoka onnistui erinomaisesti, täytyy minun tunnustaa, etten ole kuitenkaan taikuri, sillä kun Tanja Karpelan rintojen vuoro tuli tervehtiä rouva tasavallan presidenttiä, eivät suussa sulavat karjalanpiirakat tuntuneet enää miltään!

Kokkaaminen on kuitenkin minulle tavoitteellinen toiminto, sillä se täyttää minulle ravinnontarpeen. En ollut kuitenkaan ajatellut, että kokkaamisesta voisi olla muutakin hyötyä, kuin energian saanti muodossa, kuin sen itse haluan sen olevan. Keskustelin kauniimpaa sukupuolta edustavan kaverini kanssa ruuanlaitosta samalla kun tein hänelle herkullista kanahampurilaista. Hän kertoi, että naiset pitävät miehistä, jotka laittavat ruokaa, sillä tämä osoittaa, että mies kykenee tarvittaessa pitämään huolta perheestä.

Ajatus tarvittaessa kokkailusta, jäi vaivaamaan minua. Pitävätkö naiset ruokaa laittavista miehistä sen takia, että he pelkäävät Julian Assangen avaavan hetkenä minä hyvänsä jakamansa wikileaks-tiedoston, jolloin juokseva vesi ja sähköt katkeavat Helsingistä? Toivovatko he, että mies ottaa tässä tilanteessa esiin eloonjäämispakkauksen, joka sisältää paistinpannun ja trangian, ja paistaa koko perheelle kananmunat ruispalojen väliin, ja perheen eloonjääminen on jälleen turvattu?

Toisaalta en lainkaan ihmettele, että naiset pitävät kokkaavista miehistä. Minäkin pidän ihmisistä, jotka tekevät ruokaa minulle, vaikkakaan McDonald'sin hellanääressä ähräävän tradenomi-linjalta välivuotta pitävän ja itseään etsivän tytön vetovoima ei silmissäni kasva nugettien paistamisesta. Vetovoima voisi kasvaa kuitenkin kasvaa siinä tilanteessa, että tapaisin saman iron chefin baari-illan jälkeisenä aamulla luotani valmistamassa aamiaista ilman kansainvälisen ketjun univormua sekä sen asettamia rajoitteita ruuanlaiton luovuuteen.

Eroavuudet ruuanlaiton arvottamisessa johtuvat mielestäni siitä, että miehet ja naiset ovat evoluution saatossa kehittäneet erilaiset hierarkiat tarpeissa. Miehet ovat urhoollisesti metsästäneet mammutteja, sapelihammastiikereitä, jääkarhuja ja muita hyviä lihoja, eikä ravinnosta ole ollut puutetta. Mielessä on olleet kotiluolan ilot, mutta on ajateltu, että metsästetään nyt ensin.

Samaan aikaan naiset ovat hoitaneet lapsia, ja syöneet luolan läheltä löytyviä marjoja. Kirkuvien kakaroiden keskellä ei ole ensimmäisenä ollut mielessä vieno toive, että voi kun näitä saisi vielä pari lisää, niin elämä tässä kivassa luolassa olisi täydellistä. Luulen, että metsästysretkeltä ei ole ensisijaisesti odotettu takaisin perheenpäätä vaan hänen tuomisiaan.

On mielenkiintoista, että tuhansien vuosien aikana opitut tavat ovat jättäneet jälkensä paitsi tarvehierarkiaan, mutta myös parisuhteen arkikäyttäytymiseen. Bisnesmatkalta palaavan miehen on turha kuvitella, että kotona odottavaa vaimoa kiinnostaisi kotiin palaava siippa, sillä tärkeämpää on se mitä lentokentän Tax Freestä on ostettu.

Koska evoluutio määrittelee naisten käyttäytymistä, ja vatsassa tuntuva nälkä omaa käyttäytymistäni, tulen tekemään jatkossakin ruokaa. Puukeihäiden sijasta käytän Pastan jauhantaa blogia, johon kannattaa kaikkien tutustua!


Koska kyseessä ei ole ruokablogi, en ala tarkemmin esittelemään kuvissa esiintyvien ruokien reseptejä, mutta ensimmäisessä kuvassa on kanahampurilainen itse friteeratulla pihvillä, itse tehdyllä sämpylällä, halloumi-juustolla ja aurinkokuivatuilla tomaateilla. Toisessa kuvassa on kesällä tekemäni bbq-porsas-sänkkäri.

torstai 9. joulukuuta 2010

Työmatkaromassi

Joulu on romantiikan ja rakkauden suurta juhlaa. Suomalaiset juntturamiehet käyvät häpeillen ostamassa Stockmannilta seksikkäitä väärän kokoisia alusvaatteita vaimoilleen toivoen sen johtavan johonkin. Kun paketti avataan ja huomataan, että paketin sisältö sopisi insinöörin sihteerille paremmin kuin aviopuolisolle saadaan aikaan hieno tora, jota voi sitten sovitella takkatulen loisteessa karhuntaljalla siemaillen liikaa jallulla terästettyä glögiä.

Vapaaherroillahan tällaisia rakkauden kokemuksia ei ole, mutta jouluinen tunnelma on silti läsnä ja koskaan ei tiedä mistä löytyy mistellinoksa, jonka alla kohdata. Rakkaus voi tulla vastaan missä vain, ja kolkuttaa syvälle sieluun pyytämättä ja yllättäen. Näin kävi minulle työmatkallani.

Työmatkarakkaudessani ei ole suinkaan kyse perinteisestä mallista, jossa isomahainen pölynimurikauppias ähertää liian lyhyen kravatin kaulaansa peittääkseen nappien välistä pilkottavan rellon, ja suuntaa Suomussalmen kylpylä-hotellin aulabaariin. Aulabaarin karaokessa paikallinen kahdesti eronnut pirkko ja tyylikäs Kajaanin kirkolta saapunut bisnesmies kohtaavat ja vaihtavat muutaman sanan ennen suuntaamista hotellihuoneeseen, jossa on puhtaat lakanat ja ilmaista saippuaa.

Omaa romanssiani edisti yllättävä talventulo, Helsingin kaupungin täydellinen avuttomuus pitää teitä puhtaana lumesta sekä Helsingin seudun liikenteen täydellinen kyvyttömyys pitää busseja liikkeessä. Kun viettää tiiviisti pidemmän aikaa samassa tilassa tuntemattomien kanssa, yhteenkuuluvuuden tunne kasvaa. Tilanne on täysin sama kuin päivä krapulassa risteilyllä, paitsi paikallisbussissa ei juoda kohtuuttomia kännejä, syödä pahaa ruokaa liikaa ylihintaan ja paritella ensimmäisen vastaantulevan ihmisen kanssa, ihan vaan sen takia että ollaan reissussa.

Omalla matkallani näin Hänet. Kun katseemme kohtasivat täpötäydessä bussissa, ja kun hän hymyili minulle kauniimmin kuin aamuaurinko keväisenä päivänä, tiesimme että olemme erottamattomat. Naureskelimme bussin vaikeuksille edetä Manskulla, eikä enää ollut kiire minnekään. Ulkona leijailevat lumihiutaleet eivät enää näyttäneet bussin lämmössä raa'an väkivaltaiselta, vaan ihastuttavalta maisemalta ravistettavasta lasipallosta. Parasta siinä kun tietää kohdanneensa todellisen rakkauden on se, että voi vain katsoa toista, hymyillä ja olla sanomatta sanaakaan.

Kuten kaikissa maailman rakkaustarinoissa, oli tälläkin ikävä ja surullinen loppu, joka jätti jälkeensä bussillisen tyhjiä sieluja. Elämäni rakkaus jäi Töölöntullissa pois, juuri kun toivoin, että hetki olisi voinut jatkua ikuisuuksiin. Hän ei vilkuttanut tai lähettänyt lentosuukkoa. Sillä hetkellä tiesin, etten näkisi enää koskaan, tiemme olivat eronneet. En halua vieläkään uskoa sitä, sillä olimme menneet samaa tietä, ja minun tieni oli jatkunut kaksi pysäkkiä pidemmälle.

Hiljainen hetkemme oli kaikki mitä meillä oli ja tiesin että välillämme oli sitä jotain. Hiljainen hetkemme oli niin syvällinen, ettemme vaihtaneet sanaakaan. Kun kerroin ystävälleni että olen rakastunut, hän kysyi kuka tämä rakkauden kohde en pystynyt tuottamaan hänelle tätä kaivattua informaatiota.

Jäin yksin täpötäyteen bussiin ikävöiden ja muistellen kuinka kauniisti Hänen poskipäänsä kaareutuivat hymyyn. Toivon koko sielustani, ettei työmatkaromanssini ikävä loppu vie uskoani rakkauteen ja koveta minua sisältä. Tiedän, että toipuminen vie aikaa, mutta minulla on aina toivo siitä että rakkauden bussi 248 ajaa vielä uudestaan!

torstai 2. joulukuuta 2010

Syksyn herkkuja

Näin enemmän aikuisena olen alkanut enemmän arvostaa perinteisiä asioita, joita on kotona aikoinaan oppinut. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että syksyllä pitää käyttää hieman aikaa ja vaivaa säilöä syksyn herkut pakastimeen. Näinä hienoina talvipäivinä on mukava muistella lämmittävän auringon viimeisiä säteitä ja kirpeitä syysaamuja samalla kun kaivaa pakastimesta sulamaan sinne vietyjä makuelämyksiä.

Tänään pääsin nauttimaan tästä verrattomasta mahdollisuudesta ja kiittelin itseäni, että olin jaksoin raahautua Vantaalle syksyllä. Tämä nimittäin on mahdollistanut sen, että voin koska vain tuntea olevani syksyisessä Ikeassa nauttimassa herkullista lihapulla-ateriaa! Koska olin vieraillut syksyllä ahkerasti tässä pikkunikkarointia opiskelijoille tarjoavassa ja nuorille pareille turhia toiveita luovassa tavaroiden taikamaailmassa, olin tietenkin käyttänyt hyväkseni myös erityisen edulliset lihapullatarjoukset.

Ikean lihapullat on mitä monikäyttöisin ruoka, se on ajattoman tyylikäs ruotsalaisen designin todellinen taidonnäyte joka sopii niin tilanteeseen kuin tilanteeseen. Mikä onkaan parempi tapa viettää ensitreffejä kuin viedä Koivukylän paikallisesta karaokemestasta edellisenä iltana naarattu pirkko romanttiselle sunnuntaibrunssille Ikeaan ravintolaan. Ikean keittiö nauttii kansainvälistä arvostusta, eikä hyviä ruokapaikkoja ole liian tiheässä. Lisäksi sunnuntai-iltapäivää voi viettää huonekalunäyttelyssä ja osoittaa syvää kiinnostusta oman pesän rakentamiseen, vaikka päässä jyskyttää edelleen edellisen illan Hopeinen kuu.

Toisaalta Ikean lihapullat saa pakasteena mukaan, jolloin vanhempien vieraillessa voi pyöräyttää mitä maittavimman aterian, ja osoittaa, että yhtä sun toista on opittu yksin eläessä. Kokkailu on vain jäävuoren huippu niistä päivittäiseen elämään tarvittavista tiedoista ja taidoista joita vanhempien ylpeyden aiheella on. Siinä riittää taas naapureille kerrottavaa, että on se kumma, ettei se meidän poika ole vielä vakiintunut, vaikka niin komea ja etevä.


Nämä ovat vain pieniä esimerkkejä siitä mihin lihapullat pystyvät. Kuvitelkaa loistavaa aurinkopäivää, jolloin olet päättänyt viedä piknille tytön, johon olet tavattoman ihastunut, ja olet pitkään empinyt uskaltaako häntä pyytää viettämään aikaa kanssasi. Vähän kuplivaa, ehkä hunajamelonia, ja mikä olisikaan tie naisen sydämeen ellei piknikevääksi paistetut vähärasvaiset ja paljon lihaa sisältävät lihapullat. Jos tällä ei saa tyttöä rakastumaan on vika arvatenkin joko skumpassa tai hunajamelonissa.


Lihapullat sopivat tilanteeseen kuin tilanteeseen ja eikä ole koskaan pois muodista. Vain mielikuvitus on rajana!

Espoon ja Vantaan Ikeoiden ravintolat ovat auki arkisin: 10 – 21, lauantaisin: 9 – 18 ja sunnuntaisin: 12-18. Muista, vielä ei ole liian myöhäistä saada elinvoimaa tihkuvia herkkuja pakastimeen pitkän ja kylmän talven ajalle.

maanantai 29. marraskuuta 2010

Talvi yllätti konsultin

Joka ikinen syksy, kun nautimme ensimmäisten sadunomaisten lumihiutaleiden leijailusta ilmassa tapahtuu Iltalehden toimituksessa kummia. Päivystävä toimituksen esimies soittaa päätoimittajalle, joka kiiruhtaa paikalle ja tullakseen näpyttelemään uutispommin laukaisukoodit yhdessä päivystävän esimiehen kanssa. Pian Iltalehden etusivulle ilmaantuu skuuppi, jota on hiottu lahjattoman kesäharjoittelijan kanssa toukokuusta saakka: ”Talvi yllätti autoilijat!”

Tämä uutinen ilmestyy iltapäivälehtiin yhtä varmasti kuin naisten raivotautikohtaus kerran kuussa: molemmissa tapauksissa vain täydellinen ryssiminen voi estää tapahtumakulun toteutumisen. Vuoden kiertoa seuranneelle talvi ei välttämättä tule kuitenkaan yllätyksenä, sillä tarkkaavaisimmat voivat päätellä sen ilman kylmenemisestä, päivän lyhenemisestä, lehtien tippumisesta ja jos mistään muusta ei saa vinkkiä, voi vilkaista kalenteriin.

On nimittäin täysin mahdollista, että marraskuussa saattaa sataa lunta, eikä tarvitse olla edes Suomen Mensan kunniajäsen tajutakseen, että pirunmoisessa lumipyryssä ei kannata lähteä työstämään kotimatkaa kesärenkailla, jotka on ostettu käytettyinä rahapulassa olevalta juopolta enolta kolme vuotta sitten. Voi hyvin olla, että matka päättyy penkkaan ennen kuin pääsee perille Espoon perukoille kaupunginosaan, josta ei ole kuullut kukaan muu alueen ulkopuolella asuva, lukuun ottamatta maanmittauslaitoksen asiamiestä, joka vieraili kaavoittamassa aluetta 1970-luvun alussa.

Liityin tähän samaan urpoista urpoimpien laumaan, sillä talvi yllätti minutkin. En osannut kuvitellakaan, että pakkasella voi olla kylmä! Sata avemariaa ei riitä sovitukseksi siitä typeryyden synnistä, että lähtee casuaalisti villakangastakki päällä, ilman pitkiä kalsareita ja liian kesäiset kengät jalassa töihin. Bussipysäkille kävellessä olin varma, että olen viikonlopun pikkujouluissa ryypännyt itseni hengiltä ja joutunut ikuiseen kadotukseen. Kylmyys arvatenkin johtui siitä, että helvetti oli jäätynyt, kun Suomi voitti euroviisut.

Kun selvisi, että kaikki ympärillä tapahtuva on totta, aloin rehellisesti kaivata pitkiä kalsareita. Kyseinen asusteen käyttäminen on kuitenkin aikamme suurin paradoksi, ja aihe on niin vaikea, ettei edes aikamme viisaimmat ole vielä tohtineet lähestyä tätä dilemmaa. Missä menee raja itsensä sekä sukunsa jatkamisen suojaamisen ja cooliuden raja? Sinkkumiehellä ei ole varaa menettää yhtään mojoaan Helsingin yön piparintuoksuisilla joulumarkkinoilla, mutta toisaalta pallit paleltuneena tunnelma on kuin Coldplayn biisistä.

Sinkkumiehistä poiketen, seurustelevalle miehelle pitkien kalsareiden käyttö on täysin suotavaa, ja heitä jopa kannustetaan tähän. Kannustaminenhan ei parisuhteessa mitenkään liity siihen, soittavatko kulkuset kauneimpia joululauluja vai onko kaamoksen kylmyys jäädyttänyt kaiken elävän niistä. Kyse on pikemminkin siitä, etteivät bradpitteistä ja veetiwhothefuckisveeteistä unelmoivat, ja arkeensa kyllästyneet läheisyysriippuvaiset reppanat viitsisi kiikuttaa Finrexiniä ja Buranaa keuhkokuumeesta kärsivälle perheen päälle.

Pitkien kalsareiden lämmittävä voima ei ole kuitenkaan aina se ominaisuus mitä toivoo, sillä sisätilojen lämmitys on tämän asusteen toiseksi pahin vihollinen, pahinhan on tietenkin epäviileys. Lämmitysominaisuus saattaa johtaa epämukaviin tilanteisiin, enkä haluaisi kohdata tilannetta, jossa aloitan palaverin kertomalla: ”Tässä on meidän tämän päivän agenda, ja joudun tästä nyt poistumaan, koska nivusia hiostaa siinä määrin, etten voi istua paikoillaan.”

Kuumottavaa palaveria pahempaa olisi yrittää näyttää palomieheltä Apollon tiskillä pitkät kalsarit jalassa. Ei ole coolia kytätä potentiaalisia yh-äitejä, levottomia, elämäänsä kyllästyneitä sinkkuja ja poikaystäviään pettäviä juoppohulluja barbiprinsessoja samalla, kun tietää että jalassa on asuste jota kutsutaan erotiikan tappajiksi. Kun tuleva yhdenillan rakkaus kysyy mitä teen, oikea vastaus ei ole: ”Hikoilen ja persuukseni on tulessa.”

Joka tapauksessa, vaikka pitkät kalsarit eivät olisi siistein juttu, ja joka sinkun must have tuote, on kuitenkin muistettava, että evoluutio pitää huolen siitä että ihmiskunta kehittyy, ja terävimmät selviävät. Tänään minulla oli niin kylmä, että laitan huomenna paksun toppatakin, pitkät kalsarit ja rehelliset talvikengät, sillä en halua kuolla kylmyyteen!

tiistai 23. marraskuuta 2010

Levottomuus

Tiikerin vuosi tuo usein tullessaan mullistuksia, ja tämän ison kissan kyydissä maailma saattaa tuntua kaoottiselta paikalta ja elämä ajoittain hyvin hektiseltä. Yleisen innostuksen ilmapiirissä itse kukin voi tuntea houkutusta uskaliaisiin puuhiin, mutta kannattaa sittenkin tarkkailla maastoa tiikerin tarkkuudella ennen kuin loikkaa mukaan viimeisimpiin viillityksiin - vauhdin hurmassa saattaa ansalanka jäädä havaitsematta. (lähde: Metallitiikerin vuosi 2010)



Sisäisen rauhan löytäminen tuntuu olevan nykyaikana erityisen tärkeää, ja on trendikästä puhua slow lifesta ja downshiftaamisesta. Downshiftaamisessa on Ylen artikkelin mukaan rauhassa syömisestä, hyvin nukkumisesta, läheisten seurasta nauttimisesta sekä töiden tekemistä kohtuudella. Nämä kuullostavat kivoilta ja hienoilta jutuilta, mutta niin kovin vaikeilta. Downshitaaminen ei ole mielessä, kun sielussa on tunne, ettei voi olla paikoillaan, mutta liikkeelle ei pääse.

Aivan yhtä hyvin voitaisiin puhua levottomuudesta seuraavana coolina juttuna. Asioiden nopea ja pinnallinen käsittely, lyhyet yöunet ja Carrie Brashaw'n opettama sinkkuelämä voisivat olla hyvän elämän keskustelun ytimessä. Aku Louhimies yritti kuvata levottomuutta suomalaisella pieteetillä vuosituhannen alussa tekemällä pehmopornoelokuvan. Levottomat jäi torsoksi tarinana, mutta ei suinkaan visuaalisen ilmeensä osalta. Elokuvan jännittävät käänteet jäivät voimakkaasti nuoren miehen mieleen, osaltaa varmaan johtuen siitä, että elokuvan käännekohtia kelattiin VHS-nauhurissa edestakaisin.

Levottomuus voi olla myös kovin liikkeellepaneva voima, parhaimmillaan levoton tila on luova ja muutoshakuinen tila, jossa saa paljon uutta aikaan. Levottumuus voi aiheuttaa norsu posliini kaupassa -ilmiön, mutta samalla se raivaa myös tilaa muutokselle. Voin vain kuvitella sitä levottomuutta, joka on Christoffer Kolumbuksen sielussa jyllännyt, kun hän on halunnut löytää meritien Intiaan. Samalla tavoin levottomuus voi auttaa löytämään tien itsekullekin uuteen maailmaan.

On muistettava, ettei levottomuuden kuitenkaan tarvitse olla välitila, matkalla kohti sielun harmoniaa. Levottomuus voi olla myös tila, josta ei tarvitse pyrkiä minnekään. Olen onnellinen levottomana, tarvitsen back logia, kiirettä, vapautta. Jos haluan juhlia viikonlopun, teen sen mieluummin kuin laulan hare krishnaa, ja syön ituja samalla teeskennellen, että olen löytänyt sielunrauhan, ja että olen tavattoman valaistunut. Juoksen mielelläni pääni jäädyksiin pitkällä lenkillä ajatelleen levottomia ajatuksia, ja ihmetellä sunnuntaiaamuna elämän tarkoitusta, ja sitä että mikä hemmetin funktio minulla siinä kokonaisuudessa on.

Alussa lainaamani kiinalainen horoskooppi kertoo, tänä vuonna maailma on jännä paikka. Minulla ei ole pidemmän aikasarjan tarkastelua kiinalaisten horoskooppien eri vuosien tulkinnoista, mutta maailmasta olen tehnyt havainnut, että se on monena vuonna ollut jännittävä ja että maailmassa on sattunut ja tapahtunut. Tämän valossa ainakin tämän metallitiikerin vuoden ennustus on pitänyt kutinsa.

Olen tällä hetkellä ehdottomasti sitä mieltä, että niin kauan kuin maailma säilyy jännittävänä ja löydän uusia kohteita joita tutkia, aion olla levoton. Olkoon downshiftaaminen sen ajan murhe, kun en jaksa enää löytää uusia asioita itsestäni ja ympäröivästä maailmastani. These boots are made for walking!

torstai 18. marraskuuta 2010

Note to myself: no fuck ups

Yksinelämisessä on todella loistavaa, ja olen todella tyytyväinen siihen, että voi mennä ja tulla ilman kotiintuloaikoja, ei tarvitse kuunnella urpoja mielipiteitä tai pohtia sitä minne sukat tulisi oikeaoppisesti laittaa. Kuitenkin huomasin viime sunnuntaina erää todellisen porsaanreiän siinä, että omistaa asunnon yksin ja pitää sitä yksin linnanaan. Tämä järjestely nimittäin mahdollistaa todelliset major fuck up-tilanteet.

Vietin loistavan ja rentouttavan viikonlopun Iisalmessa ja tulin iltajunalla takaisin Helsinkiin. Juna oli tietenkin VR:n best practisejä noudattaen puoli tuntia myöhässä, ja saavuin Helsingin rautatieasemalle iltakymmenen aikoihin. Otin Elielin aukiolta bussin kotiin ja saavuin kotiovelle. Aloin kaivamaan avaimia laukustani, ja koska laukku oli kovasti täynnä, ei avaimia tahtonut ensiksi löytyä. Pohdin vielä mielessäni, että olisipa hauska jos olisin unohtanut avaimet jonnekin, sillä en koskaan unohda avaimiani.

Kun olin hetken etsinyt avaimia totesin, ettei näitä löydy, menin takaoven kautta sisään, sillä tämän oven saa auki ovikoodilla. Sisälle rappukäytävään päästyäni päätin purkaa matkalaukkuni, sillä ehkä olin laittanut avaimet sinne. Kun olin purkanut äidin lähettämät metsänherkut ja karjalanpiirakat, sekä vaatteet porstuan lattialle, totesin, ettei minulla ollut kotini avaimia.

Otin vastoinkäymisen zeniläisen rauhallisesti, sillä Ylä-Savon raikas ja leppoisa elämä oli puhaltanut sisimmistäni stressin ja murheen, eikä pienen pieni vastoinkäyminen voinut millään saada minua tolaltaan. Katsastin ilmoitustaululta huoltoyhtiön numeron ja soitin sinne. Reipas ja työstään nauttiva nuori päivystäjä kertoi, että soittaa huoltomiehelle ja hän tulee avaamaan oven.

Noin kymmenen minuuttia edellisestä huoltomies soittaa ja kertoo, että hän on täysin väärällä puolella kaupunkia, ja paikalle pääsy kestää noin 25 minuuttia. Tämän lisäksi oven avaus pitäisi maksaa käteisellä, eikä lasku kelpaa. Kello alkoi olla jo pian yksitoista, jouduin lähtemään pankkiautomaatille, sekä tämän lisäksi vielä odottamaan lisää, että pääsisin omaan kotiini. Aloin tässä vaiheessa pikkuhiljaa päästä takaisin pääkaupungin sykkeeseen, sillä stressitasoni alkoi kohota sitä mukaa kuin illan seikkailu eteni.

Kävin kuitenkin reippaasti pankkiautomaatilla ja lopulta myös huoltomies tuli avaimien kanssa. Hän sovittin avaimen avaimen reikään ja totesi: ”Niin sinulla on tuo turvalukko.. Siihenhän minulla ei ole avaimia.” Huoltomies soitti vielä toimistolleen, josta varmistettiin, ettei turvalukkoa saa auki.

Kello oli yli yhdentoista, olin varmistanut, etten pääse kotiin yöksi ilman avaimia, metsänherkut sulivat matkalaukussa ja tilanne näytti hieman mutkikkaalta. Tarvitsin siis ensimmäisenä yöpaikan ja avaime, paras vaihtoehto olisi tietenkin päästä kotiin yöksi, joten päätin ottaa taksin työpaikalle ja hakea avaimet sieltä, sillä olin varma, että olin jättänyt ne sinne. Tarvitsin myös back up plänin ja tätä varten soitin kaverilleni taksia odotellessa.

Puhelin hälytti pitkää, jonka jälkeen puoliuninen ääni toisessa päässä vastaa: ”Haloo?”. Kysyin tietenkin ensimmäiseksi, ettei kaverini ollut nukkumassa, ja sain vastauksen: ”Olin just kyllä menossa..” Selitin tilanteeni, ja kerroin, että jos avaimia ei löydy työpaikalta, tarvitsisin paikan johon kallistaa pääni edes hetkeksi. Pitkän hiljaisuuden jälkeen tuli kysymys jota olin kovin odottanut: ”No haluaisitko sitten tulla mun luo?”. Vastasin myöntävästi.

Taksi tuli nopeasti ja ajoimme työpaikalleni. Kaivoin kulkukorttini ja näppäilin koodini lukijaan. Punaista. Toistin saman tempun useaan otteeseen erioville, jonka jälkeen todella uskoin, ettei ole tarkoitettu, että keskellä yötä tehtäisiin töitä. Tai minun tapauksessani haettaisiin kotiavaimia toimistolta.

Soitin uudelleen kaverilleni ja sovin että jatkan matkaa hänen luokseen. Sain myös tuliaiset väliaikaismajoitukseen jääkaappiin ja pakastimeen, joten iltani oli pelastettu. Tosin tässä vaiheessa vuorokausi oli juuri loppumassa, eikä aamun palaveriin ollut enää kovin montaa tuntia aikaa.

Kaiken kaikkiaan sain omalla pienoisella huolimattomuudellani sotkettua tilanteeseen useita eri tahoja, lyhennettyä hyvätahtoisen ihmisen yöunia ja oman juuri hyvin levänneen sieluni levottomaksi. Tämä kaikki sen takia, että asun yksin, enkä ole vienyt vara-avaimia esimerkiksi kilometrin päässä asuvalle kaverilleni.

Pääsin lopulta maanantaina kotiini, sillä avaimet olivat työpöydällä papereiden alla, jonne ne olivat jääneet perjantaina, kun riensin kovalla kiireellä viimeisestä palaverista junaan. Mieluummin kuitenkin kirjoitan itselleni muistilapun, jossa muistutetaan, ettei kannata ryssiä, kuin hankin postimyynnistä morsiamen availemaan ovia.

lauantai 13. marraskuuta 2010

Marraskuu – lempikuukauteni <3

Tanelin maailma on tullut takaisin, toivottavasti tällä kertaa jäädäkseen. Tapasin muutama viikko sitten junassa entisen työkaverini, piinkovan yritysvalmentajan ja kirjailijan, joka kyseli miksi en ole kirjoittanut enää blogiani. Kerroin, että olen ollut liian pitkään kirjoittamatta, joten uuden jutun pitäisi olla huippuhyvä. Olen ollut kuin täydellistä aaltoa odottava surffaaja, joka lopulta lähtee rannalta kokonaan, pakenee vuorille, ja pohtii milloinkahan loistoaalto olisi tulossa. Päätin kuitenkin, että nyt on aika go with the flow, ja puhaltaa eloa blogiini.

Marraskuussa rannat ja elävät aallonharjat tuntuvat kaukaisilta, vaikka monessa yhteydessä marraskuuhun liitetään kivoja ja piristäviä asioita. Viime viikolla töihin mennessäni bussikuski kuunteli todellista hyvänmielen radiokanavaa, jossa soitettiin ensin Pekka Ruuskan Rafaelin enkeli, eikä hervottamat bileet loppuneet siihen, sillä riehakasmeininki jatkui Miljoonasateen Marraskuu-biisi-aiheisella tietovisalla. Kyllä siinä väsyneimmänkin työmatkaajan mieli piristyy, kun aamu alkaa tällaisella ilottelulla.

Marraskuuhunhan liittyy perinteisesti myös mukavia juhlia kuten pyhäinmiestenpäivä. Tällä en tarkoita amerikkalaisten riehakasta kurpitsajuhlaa, jossa kysellään karkkien tai kepposten perään ja pidetään hauskaa koko perheen voimin. Puhun siitä raskaasta juhlasta jossa muistetaan vainajia, ja lauletaan raskassoutuisia virsiä ja hiljennytään. Hiljaa tuvan nurkassa nököttäminen on aivan luonnollinen tapa kunnioittaa ja muistaa niitä menetettyjä ystäviä ja perheejäseniä, jotka kuolema on jo korjannut.

Loppukuusta alkaa jo kovalla tohinalla jouluun valmistautuminen. Radiosta kajahtaa hilpeän veikeät klassikot kuten Sydämeeni joulun teen Vesa-Matti Loirin tulkintana, joka melankolisuudellaan saa rautatieaseman kiviukotkin hirttäytymään. Kauneimmissa joululauluissa todetaan riemujuhlan hengessä: ”hetken kestää elämää, sekin synkkää ja pimeää.” sekä lauletaan kuolleesta varpusesta, jolla ei ole ruokaa jouluaamuna.

Pikkujoulukausi alkaa myös marraskuussa, työpaikkojen, oppilaitosten sekä yhdistysten yhteiset tapahtumat, joita odotetaan kuukausia ennen h-hetkeä ja joista vaietaan kuukausiksi d-dayn jälkeen. Kuka vielä kehtaa väittää, että marraskuu olisi pimeä ja ankea aika vuodesta? Sehän on täynnä iloa ja suomalaista riehaantunutta karnevaalitunnelmaa!

PS. piinkovan yritysvalmentajan Mikko Ojasen uusimpaan kirjaan voi tutustua täältä.