Nihilisti ja

Vaikka olen leppoisa ja maltillinen mies, on minulla yksi asia mikä kiukuttaa maailmassa ylikaiken. Se on Taksiliitto. Taksiliitto on työmarkkinajärjestöjen salaliitto, jolla estetään terve kilpailu ja samalla aiheutetaan se, ettei kunnon ihmiset saa taksia silloin kun sitä eniten tarvitsevat. Nyt tämän pitkäaikaisen kiukutuksen lähteen rinnalle on noussut toinen, lähes yhtä etova epäkohta, joka on ja-sanan virheellinen käyttö.

Ja on suomen kielen rinnastuskonjunktio, jolla halutaan niputtaa asioita yhteen. Nykyisellään tätä on alettu käyttämään varsinkin nuorten naisten keskuudessa virheellisesti.

Ei ole tavatonta, että ja-sana hihkaistaan hilpeästi lauseen loppuun, ikään kuin sillä haluttaisiin viestiä joitain. Sillä voi viestiä ainakin sen, että elää todellakin trendikkäästi urpona ja on hämmentynyt asiasta. Sama hämmennys siirtyy varmasti kuulijaan, jos kuulija on käynyt peruskoulun loppuun saakka, sillä kuulija jää odottamaan jatkuuko lause, vai mitä tässä nyt halutaan rinnastaa.

Otetaan esimerkiksi hiljaittain stalkkaamani statuspäivitys: ”Haluaa kaljaa ja!” Tästä jää väistämättä kysymys, että mitä muuta kirjoittaja haluaa. Haluaako hän esimerkiksi iltalukioon, jotta voi muodostaa kokonaisia ymmärrettäviä lauseita vai haluaako hän esimerkiksi makkaraa kaljansa kanssa.

Toinen esimerkki on ”Ihanat kengät mulle ja.” Jälleen jää selvittämättömäksi mysteeriksi miten lausetta haluttaisiin jatkaa. Vaatiiko kirjoittaja ihania kenkiä itselleen ja yläasteella samalla luokalla olleelle Ilpolle, joka kolmeakymppiä lähestyessään on huomannut, että tykkääkin pukeutua naiseksi ja esiintyä drag show’ssa.

Tämän lisäksi minua kummastuttaa, että miksi juuri ja-sana on otettu iloisen huudahduksen kohteeksi. Jos halutaan käyttää jotain täysin yhteyteen sopimatonta sanaa, eikö olisi voinut käyttää vaikka sanaa integraatioarkkitehti.

Tällöin molemmat esimerkitkin olisivat olleet järkeenkäypiä. Ensimmäinen kaljanhimoinen tapaus olisi vaatinut kaljaa integraatioarkkitehdiltä, ja kenkäfriikki olisi puolestaan halunnut ihanat kengät samalta taholta.

Voi toki olla, etten ymmärrä kerta kaikkiaan mitä nuoret naiset haluavat viestiä ja-sanan hassuttelukäytöllä, sillä maailmassa on paljon asioita nuorissa naisissa joita en ymmärrä. Toivottavasti joskus viesti muuttuu sellaiseksi, että se aukeaa myös muuten itseään huippuälykkäänä pitävälle nihilistille.

City-sinkun päiväkirja

Työpaikan lounaskeskusteluissa kävimme eräänä päivänä läpi mitä kaikkea Suomen pääkaupungissa asuva city-sinkku tekeekään. Keskustelusta jäin pohtimaan niitä hienoja seikkoja, jotka liittyvät kaupunkiin, joka elää ja hengittää päivin ja öin. Kaupunki tarjoaa rajattomat mahdollisuuden niille, jotka eivät elä äidinmaidon ja vauvan kakan hajujen narkoottiseessa tunnelmassa.

Vaikka Helsinki on pieni kaupunki, löytyy sykkivää elämää 24 tuntia vuorokaudessa. Parhaita juttuja yksin elossa on se, että voi mennä ja tulla miten haluaa. Töiden jälkeen voi poiketa hipster-kuppilaan latelle tai syömään ilman että syrjäytetyksi itsensä luuleva raivotar soittaa kuusi kertaa ja laittaa muutaman tekstarin perään.

Hyvä esimerkki city-sinkun elämänjanosta on erään perjantain retki, kun tein yhdessä kollegoideni kanssa kierroksen Helsingissä. Töiden jälkeen suunnattiin Lasipalatsin terassille nauttimaan menneen työviikon saavutuksista. Parin tuopposen jälkeen nälkä alkoi kurnia, jolloin siirryttiin Yrjönkadulle ravintola Kitchiin. Siirtymistä vauhditti myös toukokuinen kesäilma, ja viilentävä tuuli, jotka tuntuivat kuin olisi ollut Jäämeren rannalla marraskuussa.

Lasipalatsin terassilla.

Ekologisessa ravintolassa tarjoiltiin erittäin maukkaita ruokia, itse valitsin purilaisen, joka yllätti makujen täyteläisyydellään. Erityisesti mieltä ilahdutti, että paikka oli riittävän hip menestyville konsulteille. Myös seurueemme insinöörin kommentti ravintolasta oli positiivinen: ”Tosi hyvää, vaikka onkin luomua”.

Ruokailun jälkeen matka jatkui Kallioon ja Roskapankkiin. Jos keskustan ja eteläisen Helsingin alue on kaupungin sydän, on Kallio kaupungin tervan kyllästämät köhisevät keuhkot. Vaikka hengityksessä on välillä hienoista rosoisuutta, ilmaa sisään vetäessään kaupunki tietää elävänsä täysillä.

Roskis.

Vastaavasti kuin Kitchiin sopi kauluspaidat, valkoiset tennarit ja iPhone, Roskapankkiin ne eivät sopineet. Sinällään Roskiksen legenda ja kaupungin halvin tuoppi maine vetää puoleensa hyvin erilaista väkeä ja mukaan sovittiin kuitenkin lopulta aivan hienosti. Tai ainakin siihen saakka, kun aloimme kysellä HIFK-kaulaliinoihin pukeutuneilta neidoilta, että onko se HIFK parempi kuin Iisalmen Pelikarhut.

Hetki tämän jälkeen seurueemme näki parhaaksi siirtyä seuraavaan paikkaan, sillä kävi selväksi, ettemme tulisi saamaan uusia parhaita ystäviä pöytäseurueestamme. Tätä ennen entourageamme oli myös ystävällisesti kehotettu painumaan v*uun, vaikka olimme vain rehellisellä savon kielellä tiedustelleet, että onko tilanne todella niin, että HIFK on parempi joukkue kuin Iisalmen Pelikarhut.

Tästä matkamme jatkui seuraavaan kuppilaan, jossa huurteisen lisäksi olisimme halunneet kuulla Neon 2:n ikimuistoisen klassikon Mannapuuroa ja mansikkaa. Koska baarimikko-dj ei ehtinyt soittaa tätä ennen ravintolan sulkeutumista, oli syytä suunnata paikkaan jossa tämän kuulisi.

Päädyimme kollegani yksityisasuntoon, jossa totesimme ensi töiksemme, ettei vodka ole riittävän lämmintä. Päädyimme lämmittämään jalon juoman mikrossa, jotta saimme maksimoitua tunteen, joka tulee päällimmäisenä kun kuuntelee Kun poika saunoo (ja saunoo, ja saunoo ja saunoo) kappaletta silmät kosteina liikutuksesta jonka on nostanut Granlundin ilmaveivi MM-välierissä.

Fiilistejyjen jälkeen elävä Helsinki jatkoi tästä vielä hetken sykkimistään, kunnes tuli aika vuoronvaihdon ja yön sankarit siirtyivät toisaalle kaupungin skeneä hämmentämästä. Aamun sarastaessa kaupungin näyttämölle astelivat salaa mielessään eroa harkitsevat nuoret parit sekä jo aikoja sitten parisuhteeseensa kyllästyneet keski-ikäiset.

Hetki ennen auringon nousua ja maailman heräämistä.

Todettakoon vielä loppuun, että vaikka esimerkkini on vauhdikas, on se hyvin poikkeuksellinen, tänä perjantai-iltana tyydyin kirjoittamaan hauskoja muistoja ja kuuntelemaan Flow-festivaalin soittolistaa. Edellä mainittujen paikkojen sekä Flow-festivaalien lisäksi kirjoittaja suosittelee seuraavia paikkoja ja asioita: pyöräily kesäisessä Helsingissä, Lungi, Siltanen, Vallilan Tango, uimastadionin aamu-uinti alkukesästä ennen tuulipukukansan ryntäystä stadionille, Weeruska sekä Kiasman terassi.

Toukokuun superviikonloppu

Viime viikonloppuna koettiin kevään kohokohtia, kun kuopattiin Suomen haaveet Euroviisuvoitosta, sekä saatiin eurooppalainen jääkiekkokausi pakettiin. Jääkiekossa Suomi voitti toistamiseen jokakeväisen ilottelun, jossa maailman toiseksi parhaat pelaajat yrittävät motivoitua kotimaidensa kannattamiseen.

Voittoa tärkeämpää sosiaalisessa mediassa on tuntunut olevan tärkeämpää pelien jälkimainingit. Tunteita on kuohuttanut Karjala-mäyräkoirasta itselleen kruunun askarrelleet ja Timo Jutilan MM95-paitaan sonnustautuneet kansakunnan terävimpään keihäänkärkeen kuuluvat kansalaiset, jotka olivat sanoneet jotain tylsää jollekin toiselle, sekä maajoukkueen maalivahtivalmentajan Pasi Nurmisen hassuttelu voitonjuhlissa.

Toisille ihmisille tylsien kommenttien sanominen on tietenkin tylsää, mutta paljon mielenkiitoisempaa on Nurmisen valtionpäämiestason jalkautuminen koneesta. Nurminen oli selvästi ottanut mallia Kekkosesta, joka jo aikoinaan osoitti hapuilua Finskin koneesta ulos haahuillessaan.

Nurminen ei ollut tietenkään ainoa, joka oli juhlatuulella päivänä, jolloin Sakari Kuosmaselle on käyttöä, ja päivänä joka nähdään kerran kuutentoistavuoteen. Erityisesti silmiin pisti Suomen tasavallan presidentin saama huomio kansanjuhlassa, kun Leijonat pääsivät syleilemään kansakunnan johtajaa. On hienoa, että Suomessa on aidosti rakastettu johtaja!

Leijonien kultajuhlia on kritisoitu kovasta tumuttelusta, eikä suotta! On ihan normaalia, että se pistää vihaksi, ettei voi olla sekoilemassa huomion keskipisteenä torilla, kun seuraavana päivänä pitää ahtautua liian pieneen toimistoon pohtimaan Raha-automaattiyhdistyksen ensi vuoden tulonjakoa. On väärin, ettei yhteiskuntatieteilijöille, ekonomeille ja insinööreille järjestetä kansanjuhlia, joissa monta kymmentätuhatta kirkuvaa neitoa heiluttelisi ”MARRY ME” –kylttejä!

Olisiko kansanjuhla ollut sitten erilainen, jos Paradise Oskar olisi onnistunut pelastamaan planeetan ja muutaman toisarvoisen lähiplaneetan voittamalla Euroviisut? Väitän, että otsikot olisi olleet erilaiset kuin Leijonien juhlissa. Keskusteluissa olisi olleet Ylen rahoitus, miten Suomella on varaa järjestää Euroviisut ensi keväänä. Olisi jouduttu keskustelemaan, siitä voiko perussuomalaiset lähteä tukemaan Ylen rahoituspakettia, demarit olisivat tulleet apuun, mutta vain vasemmiston ja mittavien reunaehtojen kanssa. Keskusta olisi ykskantaan ilmoittanut, ettei voi nykyisessä tilanteessa lähteä mukaan iloitsemaan torille, ei edes vaikka Lordi tulisi sinne esiintymään.

Oli juhlinta tyylikästä tai ei, joka tapauksessa Suomen apaattinen kansa on juhlansa ansainnut. Ihan joka päivä ei torille kokoonnu sataatuhatta ihmistä hassuttelemaan. Suurin osa ajasta kuitenkin mökötetään kotona pimeässä nurkassa kuunnellen Coldplayta nyyhkyttäen. Toivottavasti Jutikin saa koipensa kuntoon ja pääsee viimein rillaamaan!

Prinssehäistä oppia

Kuuntelin viime viikolla töissä radiosta mielenkiitoisen haastattelun, jossa kukkahattutätejä edustavan Elämäntapaliiton kehittämispäällikkö Riitta Pakaslahti yritti väittää vastaan rehellistä ja kunniallista talousliberalismia edustavan Markkinointitoimistojen liiton hallituksen puheenjohtaja Jussi Liimataisen kanssa siitä saako alkoholia mainostaa vai ei.

Pakaslahtea kismitti se, että katukuvaan ja Salkkareiden mainoskatkolle oli ilmaantunut homo kertomaan miedosta alkoholijuomasta. Väitän vankasti, ettei Kjartanin panostus ole olennaisessa asemassa siinä miten paljon nuorten alkoholin kulutus nousee tai kasvaa. Alkoholia kokeilevat hauraat sielut saattavat vaihtaa Magyar -viinin tai äklömakean siiderin Åttå Drinkeroon, mutta tuskin heistä alkoholisteja mainoksen takia tulee.

Mainoskamppanjanahan tämä kansakunnan syvimpiä tabuja koskettanut kampanja oli suorastaan loistava. Sillä sohaistiin kahta Suomen kansakunnan suurinta tabua, viinan juontia ja miesten miehisyyttä. Perinteisesti viinaa juodaan pimeässä salaa, ja jos juodaan, on parasta juoda niin pahaa viinaa, että se laittaa ähisemään.

Samoja perinteitä kunnioittaen suomalaiset miehet ovat olleet päivät raskaassa työssä, rakentaneet illalla talon, tehneet yöllä lapsia, juoneet salaa sitä pahaa viinaa ja ajaneet vaimot ja lapset lumihankeen. Aamulla piti taas lähteä kukonlaulun aikaan raskaaseen työhän ja päästää perhe sisälle.

Nyt mainostoimisto juoksuttaa homon puhumaan drinkerojuomasta, joka on suorastaa pyhäinhäväistys lonkerolle, joka sentään kehitettiin Kekkosen aikaan jano juomaksi Helsingin olympialaisiin. Ei ihmekään että kansanterveys on vaarassa tämän mainoksen takia.

Kuten kirjoitin, että alkoholin kokonaiskuluttamiseen olisi syytä vaikuttaa pikemminkin kuin siihen mitä Suomessa juodaan. Paras tapa nuorten alkoholin kulutuksen villitsemiseksi olisi ottaa perusoppilaajuuteen kurssi ”Tuksun vaiheet”. Itsensä Suomen prinsessaksi kruunaneen perinteiseen alkolinkäyttöön selkeästi tottuneen Johanna Tukiaisen hääsekoiluun voi tutusta Seiskan nettisivuilla.

Kiteyttetynä tarina menee kuitenkin jotenkuten näin. Tuksun häät oli lauantaina, perjantaina aviomies Arto riipaisee reippaan kännin, pitää jatkot uusien parhaiden kavereiden kanssa. Silmät ristissä seuraavana aamuna Arto toteaa, että jännittää eikä ole krapula. Videosta päätellen tähän asti ei oltu vielä päästy.

Lauantaina Tuksun morsiuisneidot ilmoittavat, etteivät pääse paikalle, koska ovat nukkuneet krapulapäissään liian pitkään ja ovat missanneet lennon. Kesken häävalmisteluiden, nuorikon sisko soittaa katkolta. Häätilaisuudessa Tuksu kaatuu häävalssin aikana, kun molemmat ovat liian kännissä. Arto jatkaa dokaamista, syö koiran ruuat, antaa erittäin epäselvän haastattelun seiskalle, ja lähtee jatkoille.

Arto saapuu seuraavana aamuna hääsviittiin, jossa morsian viettänyt hääyönsä soolona. Arto on kovassa humalassa ja aamulla tehdään sovintoa. Häähumu jatkuu seuraavana päivänä Seiskan synttäribileissä jossa vastavihitty pariskunta esiintyy. Juhlat jatkuvat vauhdikkaasti ja Tuksu iskee Artoa skumppalasilla päähän.

Seuraavassa opetusvideossa Tuksu palaa putkasta seuraavana aamuna, ja antaa haastattelun, samalla kun umpihumalainen Arto pyörii sohvalla koristen ei ymmärrettävää kieltä. Videossa Tuksu haluaa myös uuden tositv-sarjan, jossa hänelle etsitään uusi mies.

Kokonaisuudessaan siis suomen prinsessa häät erosivat hieman Ruotsin viimekeväisistä vastaavista. Olikin mielestäni jonkinlainen ihme, ettei Ruotsin hovi keksinyt näin menevää tapahtumasarjaa Victorialle ja Danielille.

Prinsessahäät Suomessa ja Ruotsissa ovat hyvin erilaiset, vaikka muuten kulttuurierot maidemme välillä ovat aika vähäiset.

Jos nuorille tulevaisuuden toivoille ja muille potentiaalisille rapajuopoille näytettäisiin näitä videoita sen sijaan, että kielletään lainmukaisten tuotteiden mainonta, olisi sillä paljon suurempi vaikutus. Uskon että nämä nähtyään he näkisivät ne vaarat mitkä alkoholi voi ihmiselle aiheuttaa!

Seiskalle puolestaan pitäisi antaa Elämäntapaliiton kunniapalkinto alkoholiongelmien dokumentoimisesta valistustarkoituksiin!

Jos puolueet kävisivät ulkona

Olen joskus linjannut, etten kirjoittaisi politiikasta tai uskonnosta blogiini, mutta nyt kun eduskuntavaaleihin on puolitoista kuukautta, on hyvä aika kääntää takkia ja rikkoa tämä linjaus. Vaaleissa on pitkästä aikaa kunnolla säpinää, kun metsien miehet ja Itä-Helsingin maahanmuuttokriitikot ovat krapuloissaan heränneet Timo Soinin kutsuhuutoon.

Perussuomalaisten rakettinousu takaa sen, että vaaleista tulee erittäin mielenkiintoiset ja perinteiset suuret puolueet saavat tehdä tosissaan töitä, jotta säilyttävät asemansa. Mielenkiintoisesta tilanteesta voidaankin tehdä skenaario, että puolueet olisivat henkilöitä samassa ravintolassa ja yksinäisenä äänestäjänä en haluaisi lähteä ravintolasta yksin.

Ensimmäisenä ravintolaan astuessa katse kiinnittyisi kokoomukseen, upean näköinen ja hymyilevä blondi korkeissa koroissa pelaisi hieman silmäpeliä tai tulisi suoraan juttelemaan. Kokoomus arvostaisi kovaakin yrittämistä sekä lupaisi ”paremminvointia” silmää iskien. Luulen, että kokoomuksen kanssa juttu luistaisi ja toivotalkoot voisivat jatkua jatkoilla. Jos asiat johtaisivat pidemmälle, ja tulisi aika udella turvallisuuspolitiikasta, kokoomus kuiskaisi kuitenkin todennäköisesti hellästi mutta päättäväisesti korvaani: ”Se ei ole tämän kevään asia, sovitaanko ettei puhuta siitä?”

Siinä missä kokoomuksen tapaisi Tigerissa tai Kaivohuoneella, ei keskusta puolestaan välittäisi paikasta missä käy. Keskusta olisi juuri sinkuksi jäänyt naapurintyttö, joka on lähtenyt ulos lapsuudesta saakka hänestä välittäneiden ystävien kanssa. Keskusta olisi vielä niin poissa tolaltaan suuresta muutoksesta joka on ympäristössä on tapahtunut, joten hän ei tiedä, haluaako yhden illan juttuja vai perheen, omakotitalon maalta vai citykämpän Helsingin keskustasta.

Keskustan kanssa keskustelu voisi olla hieman hankalampaa, sillä tilanteestaan johtuen keskusta ei haluaisi ottaa kantaa mihinkään, vaan pyrkisi miellyttämään ketä vaan joka sattuu siitä kiinnostumaan. Keskustan hyvä puoli olisi se, ettei sille tarvitsisi erikseen tarjota drinkkejä, vaan keskusta olisi hoitanut mukaansa isosedän yhdistyksen luottokortin, jolla kulut voisi kuitata.

Demarit istuisivat baarissa samassa pöydässä samojen kavereiden kanssa, jossa he ovat tottuneet istumaan jo siitä saakka, kun ensimmäisen kerran pääsivät isosiskon papereilla sisään. Demarit haluaisi osoittaa suosiotaan kutsumalla mukaan naapurin isoveljen, joka on ollut ei-kaupallisessa tv-yhtiössä töissä.

SDP:n saaminen jatkoille edellyttäisi pitkää ja piinallista keskustelua siitä kuinka ennen oli kaikki paremmin, ja kuinka itse asiassa demarit oli rakentanut koko baarin, ja kuinka Suomi ei olisi voittanut maailmanmestaruutta jääkiekossa vuonna 1995 ilman kyseistä baaria. Jos demarit lähtisi jatkoille, ei hän suostuisi kuitenkaan lähtemään ilman parasta ystäväänsä SAK:a.

Perussuomalaisten kohtaaminen baarissa olisi hankalampaa, todennäköisempää tämä emäntä olisi tavata raastuvassa, kuin diskon tiskillä. Kuitenkin jos päätyisi Hakunilaan karaokebaariin, luulen, että persut tulisi juttelemaan aivan eri kehotusta. Persujen kanssa kommunikointi voisi olla vaivalloista, sillä olisi oletettavaa, että persut olisi ollut paikalla jo aamukymmestä laulamassa Aikuista naista. Keskustelua olisi turha odottaa, mielipiteitä sitäkin enemmän.

Persut eivät puhuisi mitään ymmärrettävää kieltä, sillä baarissa vietetty aika korreloisi suoraan kulutetun alkoholin määrään. Kuitenkin Persut vastustaisi kieltenopiskelua, karoke-emäntää, ja kaikkea mitä nyt vaan voi baarissa vastustaa. Jos tämän neidon kanssa päätyisi jatkoille, voisi seuraavana päivänä olla suurempi krapula ja morkkis kuin Arto Länsmanilla tänä maanantaina.

Vihreät olisi varmasti helposti lähestyttävä, vaikka olisikin uppoutunut Immanuel Kantin teokseen samalla, kun naukkailee punaviiniä. Vihreät eivät olisi tulleet baariin etsimään seuraa, vaan olisivat tyytyväisiä omaan erinomaisuuteensa. Vihreät eivät välttämättä lämpenisi iskuyrityksistä, sillä jatkoille pitäisi mennä hiilidioksidipäästöjä aiheuttavalla kulkuvälineellä. Tämän sijaan vihreät lähtisi ajamaan polkupyörällä takaisin kotiin.

Seuraavana päivänä vihreät lähettäisi kuitenkin sähköpostiviestiä, joka on tarkoitettu ystävättärelle, ja siinä kuvailtaisiin tarkasti miten edellinen ilta on mennyt ja millaisella strategialla edellisen illan tuttavuutta tulisi jatkossa lähestyä.

Vasemmisto olisi baarissa omassa kulmassaan, vihaisena siitä, että keksimänsä idea ihmisen lentokyvyn saavuttamisesta tulitikun ja vappupallo yhdistämisellä ei toiminut, koska maan vetovoima on suurempi kuin yhdistelmän nostovoima. Vasemmistolla olisi hyviä ideoita miten iltaa voisi jatkaa, mutta uurnille tuskin päästäisiin, koska ideat hukkuisivat pseudoälykkään ja turhautuneen kiukuttelun alle.

Svenska gruppen olisi aivan oma lukunsa, RKP ottaisi skumppapullon ja seuran vastaan iloiten Motelletin yläkerrassa. Juttu luistaisi kivasti keskustellessa purjehduksesta ja talvilomasuunnitelmista Alpeilla. Siinä vaiheessa, kun tulisi aika ehdottaa, että mennäänkö meille vai teille äänestämään, tulisi kuitenkin eteen pulma, joka pitäisi ratkaista, eli pitäisi osata piirtää numerot ruotsiksi.

Näitä vaihtoehtoja tarkastellessa, on varmaa, että huhtikuussa riittää touhuttavaa ja turuilla ja toreilla on jos jonkinlaista säpinää.

Joulusatu

Olin saapunut metrolla rautatieasemalle ja kävelin asemalla bussille, jotta pääsisin kotiini syömään ja levähtämään pitkän päivän jälkeen. Vastaan tuli väsyneen näköisiä, kaamoksen nujertamia ihmisiä, ja sulauduin joukkoon tuijottamalla Helsingin Rautatieaseman kivistä lattiaa. Kun tulin Elielin aukion puoleisille oville, kurotin oven kahvaan, mutta ovi avattiinkin toiselta puolelta. Otin oikeaoppisesti menosuuntaan katsottuna oikean puolen tuulikaapissa, jotta ovesta tulija pääsee vaivatta sisään ja minä ulos. Tuijotin lattiaa väsyneenä ja odotin että tulee minun vuoroni käyttää ovea, jolloin kuulin heleän äänen joka ravisteli sisuskalujani. ”Moi”, hän sanoi, ja katsoin tervehtijää. En uskonut, että voisin nähdä lumipyryssä mitään niin kaunista.

Katsoin ympärilleni, aseman äänet olivat kaikonneet, ihmiset olivat jähmettyneet paikoilleen, lumihiutaleet eivät enää leijailleet ulkona, vaan koko maailma oli pysähtynyt ympärillämme. Hän seisoi edessäni toppatakissa ja täydessä talvivarustuksessa, ja katsoin hänen kauniisiin hymyileviin silmiin jotka pilkottivat takin hupun alta. Vastasin pienen hämmennyksen jälkeen arasti ”Moi!”.

”Tiedätkö kuka olen?” hän kysyi. ”E-en tiedä”, vastasin. ”Olen joulun keiju, olin menossa tätiäni Helinää vastaan junalta, mutta kun näin sinut heitin ilmaan keijupölyä, ja pysäytin ajan, sillä haluan näyttää sinulle jotain. Tule!”, hän sanoi ja ojensi kätensä. Tartuin epäillen hänen käteensä, ja hän johdatti meidät läpi talvisen Elielin aukion. Bussien pakokaasut pysyivät paikallaan, keski-ikäinen rouva oli juuri liukastumassa Vltavan kulmalla ja teinien syljeskelyt pysyivät ilmassa kun juoksimme läpi pysähtyneen aukion postitalon pihaan. Keijuista kaunein pysähtyi ja riisui takkinsa, jolloin hänen keijun siipensä tulivat esiin ja hän tarttui kädestäni. Nousimme ilmaan ja leijailimme kaupungin yllä.

Pidin häntä kädessä kun lensimme musiikkitalon rakennustyömaan yli, katsoin itään Hakaniemeen päin, näin pysähtyneet Pendolinot, joista en tiennyt, oliko keijupöly vai lumisade pysäyttänyt ne. Nousimme korkeammalle Töölön päälle, kun keijuista ihanin sanoi minulle ”Pidä kiinni, kohta mennään.” Aivan kuin olisin siinä tilanteessa, että olisin halunnut päästää hänestä irti. Hän kiihdytti vauhtiamme enkä nähnyt enää kuin hänen säkenöivän olemuksensa.

Hetken aikaa häntä ihasteltuani, keiju sanoi minulle: ”Pian olemme perillä.” Laskeuduimme karulle tunturille, jossa oli pilkkopimeää sekä koskematon lumihanki, mutta pysyimme keijun keveän kosketuksen ansiosta kuitenkin kinosten päällä. ”Mi-missä olemme?” sopersin hänelle. ”Uskotko joulun taikaan?”, hän kysyi minulta vastavuoroisesti. ” Pohtimatta sen kummemmin hänen ajatustaan vastasin ”Jouluhan on kiva, siinä on vapaapäiviä, voi nukkua, saa lahjoja ja hyvää ruokaa.”

Keiju katsoi minuun ymmärtäväisesti hymyillen ja vastasi: ”Sinä naiivi ja typerä tonttu, joulu on paljon muutakin kuin lahjoja ja kinkkua. Jouluna kokoonnutaan läheisten kanssa ja vietetään aikaa heidän kanssaan. Jouluna toisilleen rakkaat ihmiset osoittavat välittävänsä toisistaan, ja jouluna pysähdytään kertomaan tämä heille. Jouluna tylsimmätkin ja kyynisimmätkin lurjukset saavat kokea lämmön. Tule niin näytän.”

Keiju heilautti taikasauvaansa ja lumen keskeltä paljastuivat suuret kupariset ovet. Menimme niiden luokse ja hän avasi oven ja nyökkäsi minulle kehottaen minut sisään. Astuin sisään jännittäen, ja kauneimmista kaunein keijukainen liiteli kantapäilläni. Eteeni avautui pitkät ja synkät portaat, joiden päässä kajasti valo. Katsoin keijua kysyen, ja hän sanoi minulle: ”Rohkeasti alas vaan.”

Kävelin portaat alas keiju kintereilläni, kun saavuin portaiden päähän näin valtavan tuotantolaitoksen. Lukuisa määrä pieniä tonttuja oli valmistamassa leluja, pitkiä kalsareita sekä kirjoittamassa uusia Vares-dekkareita. Suuri hahmo kumartuneena erään pöydän ääreen neuvoen tonttua: ”Ei tämän koordinointiin tarvita kahta tonttua, tarvitsemme luottamusta asiakkailta, lapset pelästyvät, jos me lähetämme useampia tonttuja touhottamaan. Korjaathan tämän, ja palaa asiasta sitten minulle.”

Suuri hahmo suoristi selkänsä ja kääntyi meihin päin ja sanoi: ”Tervetuloa ystäväiseni, olenkin odottanut teitä jo hetken. Teillä on ollut pitkä matka Helsingistä Korvatunturille, maistuisiko teille glögi?” Suuni loksahti auki ja sopersin: ”Joulupukki, ei vi..”. ”Hys! Tontut kuulevat ja näin joulun alla pitää olla kiltti. Rumien sanojen lausuminen tällaisen tonttulauman edessä ei olisi kovinkaan fiksua sinulta. Tulkaapas tänne.” Joulupukki sanoi ja johdatti meidät tuotantohallista kodikkaaseen pirttiin.

Istuuduimme pirtin pöytään ja joulupukki huusi: ”Muori hyvä, toisitko meillä kunnon kuumat glögit? Ja laita siihen kunnolla Jallua sekaan, sillä täällä on taas yksi reppana, joka on menettänyt lapsen uskon jouluun.” Olin täysin äimän käkenä. Vieressäni istui kuumin satuolento, jonka olin koskaan tavannut samalla kun vastapäätä oleva 900-vuotias satuolento haluaa vetää jallutumut.

”Kuule Taneli. Meidän pitää jutella.” joulupukki sanoi, ja ennen kuin kerkesin päästää pihaustakaan, hän jatkoi: ”Tontut ovat kertoneet, että olet kyynistynyt ja kovettanut sydämesi. Tämä ei sovellu laisinkaan joulun aikaan. Teet paljon töitä, ja se johtaa siihen, että unohdat sisäisen leikkisyytesi ja lapsenmielisyytesi.” Mietin hetken joulupukin sanoja, ja vastasin: ”Mutta eihän pian kolmekymppisen kuulu enää olla lapsellinen.” ”Olet siinä aivan oikeassa”, joulupukki sanoi, ”Olen tehnyt tätä työtä vajaasta kolmekymppisestä saakka, ja voin kertoa, että olen nähnyt jos jonkinlaista viipertäjää. Lapsellisuus ja leikkisyys eivät ole samoja asioita, muista että kunnon savolaiset laittava ilon pintaan, vaikka sielu märkänisi.”

Keskustellessamme joulumuori toi pöytää höyryävät kupit täynnä glögiä. Joulupukki kiitti muoriaan ja jatkoi: ”Sinun täytyy muistaa kaikki sinun tärkeät ihmisesi, kertoa heille, että välität heistä. Ei nämä niin vaikeita juttuja ole, jos pidät jostakusta, kerro se hänelle. Olet katsellut koko ajan meidän kiireapulaiskeijuakin ihastuneena, mutta et ole saanut sanaa suustasi. Nyt, juopas glögisi poika.” Kuuntelin joulupukin sanoja hämmentyneenä, ehkä hänellä oli ajatus kertomuksessaan. Join minulle tarjotun glögini, ja samoin tein minun silmissäni sumeni.

Säpsähdin hereille Rautatieaseman ovella. Ohitseni vilahti kaunis nainen. Olin hämilläni, ja katsoin hämmästyneenä taakseni. Nainen kurkistaa olkansa yli, ja iskee minulle silmää toppatakin huppunsa alta. Kurotan taskuuni, jossa on paperilappu. Otan lapun käteeni, siinä lukee: ”Minulla on kiire tätiä vastaan. Hyvää joulua.” Katson taakseni, ja keijuakin kauniimpi nainen oli poissa.

Ruokaa

Olen keskustellut ruuanlaitosta useassa eri tilanteessa, ja näen, että on hyvä korjata sitä haurasta näkemystä ruuanlaitosta, joka aikaisemmin kirjoittamani teksti edusti. Olen erinomainen keittiössä, ja vaikka asunnossani on avokeittiö, jossa ruuanlaittotila, ruokasali ja oleskelusalonki ovat yhdistettyinä, tämä ei tarkoita sitä että kompetenssini rajoittuisi sohvalla Kenon numeroiden jännittämiseen samalla kun Ikean lihapullat lämpenevät uunissa.

Pidän todella paljon kokkaamisesta, ja ennen kaikkea loihdittujen herkkujen nauttimisesta hyvien ihmisten kanssa. Edellinen suurempi voimain ponnistus oli itsenäisyyspäivän aterian valmistaminen kutsuvieraille. Menu piti sisällään karjalanpaistia, perunamuusia sekä karjalanpiirakoita. Vieraideni hyväntahtoisuuden ansiosta saimme myös lohirullia alkupalaksi sekä jäädykettä jälkiruuaksi. Vaikka ruoka onnistui erinomaisesti, täytyy minun tunnustaa, etten ole kuitenkaan taikuri, sillä kun Tanja Karpelan rintojen vuoro tuli tervehtiä rouva tasavallan presidenttiä, eivät suussa sulavat karjalanpiirakat tuntuneet enää miltään!

Kokkaaminen on kuitenkin minulle tavoitteellinen toiminto, sillä se täyttää minulle ravinnontarpeen. En ollut kuitenkaan ajatellut, että kokkaamisesta voisi olla muutakin hyötyä, kuin energian saanti muodossa, kuin sen itse haluan sen olevan. Keskustelin kauniimpaa sukupuolta edustavan kaverini kanssa ruuanlaitosta samalla kun tein hänelle herkullista kanahampurilaista. Hän kertoi, että naiset pitävät miehistä, jotka laittavat ruokaa, sillä tämä osoittaa, että mies kykenee tarvittaessa pitämään huolta perheestä.

Ajatus tarvittaessa kokkailusta, jäi vaivaamaan minua. Pitävätkö naiset ruokaa laittavista miehistä sen takia, että he pelkäävät Julian Assangen avaavan hetkenä minä hyvänsä jakamansa wikileaks-tiedoston, jolloin juokseva vesi ja sähköt katkeavat Helsingistä? Toivovatko he, että mies ottaa tässä tilanteessa esiin eloonjäämispakkauksen, joka sisältää paistinpannun ja trangian, ja paistaa koko perheelle kananmunat ruispalojen väliin, ja perheen eloonjääminen on jälleen turvattu?

Toisaalta en lainkaan ihmettele, että naiset pitävät kokkaavista miehistä. Minäkin pidän ihmisistä, jotka tekevät ruokaa minulle, vaikkakaan McDonald'sin hellanääressä ähräävän tradenomi-linjalta välivuotta pitävän ja itseään etsivän tytön vetovoima ei silmissäni kasva nugettien paistamisesta. Vetovoima voisi kasvaa kuitenkin kasvaa siinä tilanteessa, että tapaisin saman iron chefin baari-illan jälkeisenä aamulla luotani valmistamassa aamiaista ilman kansainvälisen ketjun univormua sekä sen asettamia rajoitteita ruuanlaiton luovuuteen.

Eroavuudet ruuanlaiton arvottamisessa johtuvat mielestäni siitä, että miehet ja naiset ovat evoluution saatossa kehittäneet erilaiset hierarkiat tarpeissa. Miehet ovat urhoollisesti metsästäneet mammutteja, sapelihammastiikereitä, jääkarhuja ja muita hyviä lihoja, eikä ravinnosta ole ollut puutetta. Mielessä on olleet kotiluolan ilot, mutta on ajateltu, että metsästetään nyt ensin.

Samaan aikaan naiset ovat hoitaneet lapsia, ja syöneet luolan läheltä löytyviä marjoja. Kirkuvien kakaroiden keskellä ei ole ensimmäisenä ollut mielessä vieno toive, että voi kun näitä saisi vielä pari lisää, niin elämä tässä kivassa luolassa olisi täydellistä. Luulen, että metsästysretkeltä ei ole ensisijaisesti odotettu takaisin perheenpäätä vaan hänen tuomisiaan.

On mielenkiintoista, että tuhansien vuosien aikana opitut tavat ovat jättäneet jälkensä paitsi tarvehierarkiaan, mutta myös parisuhteen arkikäyttäytymiseen. Bisnesmatkalta palaavan miehen on turha kuvitella, että kotona odottavaa vaimoa kiinnostaisi kotiin palaava siippa, sillä tärkeämpää on se mitä lentokentän Tax Freestä on ostettu.

Koska evoluutio määrittelee naisten käyttäytymistä, ja vatsassa tuntuva nälkä omaa käyttäytymistäni, tulen tekemään jatkossakin ruokaa. Puukeihäiden sijasta käytän Pastan jauhantaa blogia, johon kannattaa kaikkien tutustua!


Koska kyseessä ei ole ruokablogi, en ala tarkemmin esittelemään kuvissa esiintyvien ruokien reseptejä, mutta ensimmäisessä kuvassa on kanahampurilainen itse friteeratulla pihvillä, itse tehdyllä sämpylällä, halloumi-juustolla ja aurinkokuivatuilla tomaateilla. Toisessa kuvassa on kesällä tekemäni bbq-porsas-sänkkäri.