Joulusatu

Olin saapunut metrolla rautatieasemalle ja kävelin asemalla bussille, jotta pääsisin kotiini syömään ja levähtämään pitkän päivän jälkeen. Vastaan tuli väsyneen näköisiä, kaamoksen nujertamia ihmisiä, ja sulauduin joukkoon tuijottamalla Helsingin Rautatieaseman kivistä lattiaa. Kun tulin Elielin aukion puoleisille oville, kurotin oven kahvaan, mutta ovi avattiinkin toiselta puolelta. Otin oikeaoppisesti menosuuntaan katsottuna oikean puolen tuulikaapissa, jotta ovesta tulija pääsee vaivatta sisään ja minä ulos. Tuijotin lattiaa väsyneenä ja odotin että tulee minun vuoroni käyttää ovea, jolloin kuulin heleän äänen joka ravisteli sisuskalujani. ”Moi”, hän sanoi, ja katsoin tervehtijää. En uskonut, että voisin nähdä lumipyryssä mitään niin kaunista.

Katsoin ympärilleni, aseman äänet olivat kaikonneet, ihmiset olivat jähmettyneet paikoilleen, lumihiutaleet eivät enää leijailleet ulkona, vaan koko maailma oli pysähtynyt ympärillämme. Hän seisoi edessäni toppatakissa ja täydessä talvivarustuksessa, ja katsoin hänen kauniisiin hymyileviin silmiin jotka pilkottivat takin hupun alta. Vastasin pienen hämmennyksen jälkeen arasti ”Moi!”.

”Tiedätkö kuka olen?” hän kysyi. ”E-en tiedä”, vastasin. ”Olen joulun keiju, olin menossa tätiäni Helinää vastaan junalta, mutta kun näin sinut heitin ilmaan keijupölyä, ja pysäytin ajan, sillä haluan näyttää sinulle jotain. Tule!”, hän sanoi ja ojensi kätensä. Tartuin epäillen hänen käteensä, ja hän johdatti meidät läpi talvisen Elielin aukion. Bussien pakokaasut pysyivät paikallaan, keski-ikäinen rouva oli juuri liukastumassa Vltavan kulmalla ja teinien syljeskelyt pysyivät ilmassa kun juoksimme läpi pysähtyneen aukion postitalon pihaan. Keijuista kaunein pysähtyi ja riisui takkinsa, jolloin hänen keijun siipensä tulivat esiin ja hän tarttui kädestäni. Nousimme ilmaan ja leijailimme kaupungin yllä.

Pidin häntä kädessä kun lensimme musiikkitalon rakennustyömaan yli, katsoin itään Hakaniemeen päin, näin pysähtyneet Pendolinot, joista en tiennyt, oliko keijupöly vai lumisade pysäyttänyt ne. Nousimme korkeammalle Töölön päälle, kun keijuista ihanin sanoi minulle ”Pidä kiinni, kohta mennään.” Aivan kuin olisin siinä tilanteessa, että olisin halunnut päästää hänestä irti. Hän kiihdytti vauhtiamme enkä nähnyt enää kuin hänen säkenöivän olemuksensa.

Hetken aikaa häntä ihasteltuani, keiju sanoi minulle: ”Pian olemme perillä.” Laskeuduimme karulle tunturille, jossa oli pilkkopimeää sekä koskematon lumihanki, mutta pysyimme keijun keveän kosketuksen ansiosta kuitenkin kinosten päällä. ”Mi-missä olemme?” sopersin hänelle. ”Uskotko joulun taikaan?”, hän kysyi minulta vastavuoroisesti. ” Pohtimatta sen kummemmin hänen ajatustaan vastasin ”Jouluhan on kiva, siinä on vapaapäiviä, voi nukkua, saa lahjoja ja hyvää ruokaa.”

Keiju katsoi minuun ymmärtäväisesti hymyillen ja vastasi: ”Sinä naiivi ja typerä tonttu, joulu on paljon muutakin kuin lahjoja ja kinkkua. Jouluna kokoonnutaan läheisten kanssa ja vietetään aikaa heidän kanssaan. Jouluna toisilleen rakkaat ihmiset osoittavat välittävänsä toisistaan, ja jouluna pysähdytään kertomaan tämä heille. Jouluna tylsimmätkin ja kyynisimmätkin lurjukset saavat kokea lämmön. Tule niin näytän.”

Keiju heilautti taikasauvaansa ja lumen keskeltä paljastuivat suuret kupariset ovet. Menimme niiden luokse ja hän avasi oven ja nyökkäsi minulle kehottaen minut sisään. Astuin sisään jännittäen, ja kauneimmista kaunein keijukainen liiteli kantapäilläni. Eteeni avautui pitkät ja synkät portaat, joiden päässä kajasti valo. Katsoin keijua kysyen, ja hän sanoi minulle: ”Rohkeasti alas vaan.”

Kävelin portaat alas keiju kintereilläni, kun saavuin portaiden päähän näin valtavan tuotantolaitoksen. Lukuisa määrä pieniä tonttuja oli valmistamassa leluja, pitkiä kalsareita sekä kirjoittamassa uusia Vares-dekkareita. Suuri hahmo kumartuneena erään pöydän ääreen neuvoen tonttua: ”Ei tämän koordinointiin tarvita kahta tonttua, tarvitsemme luottamusta asiakkailta, lapset pelästyvät, jos me lähetämme useampia tonttuja touhottamaan. Korjaathan tämän, ja palaa asiasta sitten minulle.”

Suuri hahmo suoristi selkänsä ja kääntyi meihin päin ja sanoi: ”Tervetuloa ystäväiseni, olenkin odottanut teitä jo hetken. Teillä on ollut pitkä matka Helsingistä Korvatunturille, maistuisiko teille glögi?” Suuni loksahti auki ja sopersin: ”Joulupukki, ei vi..”. ”Hys! Tontut kuulevat ja näin joulun alla pitää olla kiltti. Rumien sanojen lausuminen tällaisen tonttulauman edessä ei olisi kovinkaan fiksua sinulta. Tulkaapas tänne.” Joulupukki sanoi ja johdatti meidät tuotantohallista kodikkaaseen pirttiin.

Istuuduimme pirtin pöytään ja joulupukki huusi: ”Muori hyvä, toisitko meillä kunnon kuumat glögit? Ja laita siihen kunnolla Jallua sekaan, sillä täällä on taas yksi reppana, joka on menettänyt lapsen uskon jouluun.” Olin täysin äimän käkenä. Vieressäni istui kuumin satuolento, jonka olin koskaan tavannut samalla kun vastapäätä oleva 900-vuotias satuolento haluaa vetää jallutumut.

”Kuule Taneli. Meidän pitää jutella.” joulupukki sanoi, ja ennen kuin kerkesin päästää pihaustakaan, hän jatkoi: ”Tontut ovat kertoneet, että olet kyynistynyt ja kovettanut sydämesi. Tämä ei sovellu laisinkaan joulun aikaan. Teet paljon töitä, ja se johtaa siihen, että unohdat sisäisen leikkisyytesi ja lapsenmielisyytesi.” Mietin hetken joulupukin sanoja, ja vastasin: ”Mutta eihän pian kolmekymppisen kuulu enää olla lapsellinen.” ”Olet siinä aivan oikeassa”, joulupukki sanoi, ”Olen tehnyt tätä työtä vajaasta kolmekymppisestä saakka, ja voin kertoa, että olen nähnyt jos jonkinlaista viipertäjää. Lapsellisuus ja leikkisyys eivät ole samoja asioita, muista että kunnon savolaiset laittava ilon pintaan, vaikka sielu märkänisi.”

Keskustellessamme joulumuori toi pöytää höyryävät kupit täynnä glögiä. Joulupukki kiitti muoriaan ja jatkoi: ”Sinun täytyy muistaa kaikki sinun tärkeät ihmisesi, kertoa heille, että välität heistä. Ei nämä niin vaikeita juttuja ole, jos pidät jostakusta, kerro se hänelle. Olet katsellut koko ajan meidän kiireapulaiskeijuakin ihastuneena, mutta et ole saanut sanaa suustasi. Nyt, juopas glögisi poika.” Kuuntelin joulupukin sanoja hämmentyneenä, ehkä hänellä oli ajatus kertomuksessaan. Join minulle tarjotun glögini, ja samoin tein minun silmissäni sumeni.

Säpsähdin hereille Rautatieaseman ovella. Ohitseni vilahti kaunis nainen. Olin hämilläni, ja katsoin hämmästyneenä taakseni. Nainen kurkistaa olkansa yli, ja iskee minulle silmää toppatakin huppunsa alta. Kurotan taskuuni, jossa on paperilappu. Otan lapun käteeni, siinä lukee: ”Minulla on kiire tätiä vastaan. Hyvää joulua.” Katson taakseni, ja keijuakin kauniimpi nainen oli poissa.