Työmatkaromassi

Joulu on romantiikan ja rakkauden suurta juhlaa. Suomalaiset juntturamiehet käyvät häpeillen ostamassa Stockmannilta seksikkäitä väärän kokoisia alusvaatteita vaimoilleen toivoen sen johtavan johonkin. Kun paketti avataan ja huomataan, että paketin sisältö sopisi insinöörin sihteerille paremmin kuin aviopuolisolle saadaan aikaan hieno tora, jota voi sitten sovitella takkatulen loisteessa karhuntaljalla siemaillen liikaa jallulla terästettyä glögiä.

Vapaaherroillahan tällaisia rakkauden kokemuksia ei ole, mutta jouluinen tunnelma on silti läsnä ja koskaan ei tiedä mistä löytyy mistellinoksa, jonka alla kohdata. Rakkaus voi tulla vastaan missä vain, ja kolkuttaa syvälle sieluun pyytämättä ja yllättäen. Näin kävi minulle työmatkallani.

Työmatkarakkaudessani ei ole suinkaan kyse perinteisestä mallista, jossa isomahainen pölynimurikauppias ähertää liian lyhyen kravatin kaulaansa peittääkseen nappien välistä pilkottavan rellon, ja suuntaa Suomussalmen kylpylä-hotellin aulabaariin. Aulabaarin karaokessa paikallinen kahdesti eronnut pirkko ja tyylikäs Kajaanin kirkolta saapunut bisnesmies kohtaavat ja vaihtavat muutaman sanan ennen suuntaamista hotellihuoneeseen, jossa on puhtaat lakanat ja ilmaista saippuaa.

Omaa romanssiani edisti yllättävä talventulo, Helsingin kaupungin täydellinen avuttomuus pitää teitä puhtaana lumesta sekä Helsingin seudun liikenteen täydellinen kyvyttömyys pitää busseja liikkeessä. Kun viettää tiiviisti pidemmän aikaa samassa tilassa tuntemattomien kanssa, yhteenkuuluvuuden tunne kasvaa. Tilanne on täysin sama kuin päivä krapulassa risteilyllä, paitsi paikallisbussissa ei juoda kohtuuttomia kännejä, syödä pahaa ruokaa liikaa ylihintaan ja paritella ensimmäisen vastaantulevan ihmisen kanssa, ihan vaan sen takia että ollaan reissussa.

Omalla matkallani näin Hänet. Kun katseemme kohtasivat täpötäydessä bussissa, ja kun hän hymyili minulle kauniimmin kuin aamuaurinko keväisenä päivänä, tiesimme että olemme erottamattomat. Naureskelimme bussin vaikeuksille edetä Manskulla, eikä enää ollut kiire minnekään. Ulkona leijailevat lumihiutaleet eivät enää näyttäneet bussin lämmössä raa'an väkivaltaiselta, vaan ihastuttavalta maisemalta ravistettavasta lasipallosta. Parasta siinä kun tietää kohdanneensa todellisen rakkauden on se, että voi vain katsoa toista, hymyillä ja olla sanomatta sanaakaan.

Kuten kaikissa maailman rakkaustarinoissa, oli tälläkin ikävä ja surullinen loppu, joka jätti jälkeensä bussillisen tyhjiä sieluja. Elämäni rakkaus jäi Töölöntullissa pois, juuri kun toivoin, että hetki olisi voinut jatkua ikuisuuksiin. Hän ei vilkuttanut tai lähettänyt lentosuukkoa. Sillä hetkellä tiesin, etten näkisi enää koskaan, tiemme olivat eronneet. En halua vieläkään uskoa sitä, sillä olimme menneet samaa tietä, ja minun tieni oli jatkunut kaksi pysäkkiä pidemmälle.

Hiljainen hetkemme oli kaikki mitä meillä oli ja tiesin että välillämme oli sitä jotain. Hiljainen hetkemme oli niin syvällinen, ettemme vaihtaneet sanaakaan. Kun kerroin ystävälleni että olen rakastunut, hän kysyi kuka tämä rakkauden kohde en pystynyt tuottamaan hänelle tätä kaivattua informaatiota.

Jäin yksin täpötäyteen bussiin ikävöiden ja muistellen kuinka kauniisti Hänen poskipäänsä kaareutuivat hymyyn. Toivon koko sielustani, ettei työmatkaromanssini ikävä loppu vie uskoani rakkauteen ja koveta minua sisältä. Tiedän, että toipuminen vie aikaa, mutta minulla on aina toivo siitä että rakkauden bussi 248 ajaa vielä uudestaan!