Joulusatu 11

Olin lähdössä joulun viettoon Savon sydämeen, ja koska pääsen määränpäähäni lentämällä samalla hinnalla kuin junalla, olin päättänyt valita tämän vaihtoehdon, sillä ajansäästö lentoratkaisulla voittaa sielussani elävän hiilijalanjäljen perään huutavan viherpiipertäjän.

Kun pääsin koneeseen omalle paikalleni, totesin, että olin saanut viereeni yksin matkustavan pienen pojan. Hänellä oli valtava kaulassa roikkuva muovitasku, jossa oli matkustamiseen tarvittavat dokumentit sekä sylissään piirrustus, jota hän ujosti tutki. Koska pientä miestä näytti yksin lentäminen hieman jännittävän, aloitin jutustelun hänen kanssaan.

”Mitä sinulla on siinä piirrustuksessa?” Kysyin häneltä. ”Tämä on labyrintti.” Pieni poika vastasi ujosti. ”Aijaa, tosi hienolta näyttää, mitä kaikkea sieltä löytyy?” Jatkoin. ”No täällä on kaikkia vaaroja ja rahaa.” Poika opasti. Hetken kuluttua hän jatkoi: ”Täällä useita vaaran paikkoja, esimerkiksi tässä on haikaloja, jotka pitää ohittaa. Täällä on autiomaa, jossa on vaarallisen upottavaa juoksuhiekkaa, ja täällä on valtavan kokoisia kanuunoita. Tämä on kuitenkin vaarallisin paikka.” Poika osoitti kuvasta kohtaa, johon oli piirretty neito vaaleanpunaisessa mekossa ja tämän ympärillä sydämiä.

”Onko se tyttöystävä?” Kysyin pojalta. ”Ei kun se semmoinen paikka, että sieltä ei pääse enää pois.” Minua huvitti korkeintaa ensimmäistä luokkaa käyvän pojan näkemys rakastuneesta tytöstä ja totesin: ”Eihän tuo nyt kuitenkaan niin vaaralliselta vaikuta.”

Poika esitteli minulle vielä labyrinttiä lisää, josta löytyi verenhimoisten kalojen ja mustien aukkojen lisäksi myös apuvälineinä kuuraketteja ja autoja, joilla vaikean labyrintin seiniä pystyi rikkomaan. Tarkoitus seikkailulabyrintissa oli etsiä timantti ja sen  jälkeen poistua sokkelon toisesta kulmasta.

Minua viihdytti lapsen aito innostus labyrinttia kohtaan, ja hän kysyikin minulta: ”Haluatko nähdä tätä tarkemmin?” Lentoa oli jäljellä vielä tovi, ja olin jättänyt kirjani hattuhyllyllä olevaan reppuuni, joten jotain viihdykettä loppumatkalle tuli saada. Vastasin: ”Tottakai.” Poika painoi palvelunappia koneen katosta, ja hetken päästä stuerttina toiminut lyhyt pitkäpartainen vanha mies penkkirivimme kohdalle ja kysyi pojalta: ”Miten voin auttaa?” ”Voidaanko me vähän seikkailla tässä labyrintissä?” Poika kysyi stuertilta. ”Hetkinen vain.” stuertti vastasi ja meni koneen takaosaan.

Hän palasi glögilasin ja piparin kanssa sanoen: ”Nauttikaa nämä.” Katsoin piparia ja ajattelin, että olen varmaan tehnyt liikaa töitä, sillä välipalamme näytti pirskahtelevan pieniä tähtiä ja olin kuulevinani joululauluja piparin sisästä. Ajattelin kuitenkin, että parempi näytellä selväjärkistä, sillä ilmaillessa sekoilulla voi olla kauaskantoiset seuraukset. Päätin syödä välipalan välittämättä kokemistani aistien vääristymistä. Kun olin saanut herkut syötyä, tulin valtavan väsyneeksi ja silmissäni sumeni.

Säpsähdin yhtäkkiä hereille, kun pieni poika tarttuu minua kädestä ja sanoo: ”Nyt me ollaan täällä, täällä pitää olla valtavan varovainen, sillä vaara vaanii joka käänteessä.” Ravistelin päätäni ja ihmettelin, miten pystyin seisomaan pimeässä ikivanhassa käytävässä, jossa valoa antoi seinälle asetetut soihdut sekä pojan kädessä oleva lyhty. Olin ällikällä lyöty, sillä matkustuskokemuksieni mukaan yleensä lentoyhtiön virallisiin käytäntöihin ei kuulu syöttää taikapipareita ainakaan Suomen sisäisillä lennoilla.

”Mitä täällä tapahtuu?” sain viimein kysyttyä. ”Olette joulumaan labyrintissa, jonne pyysitte päästä.” vastaa takaamme stuertti, joka oli vaihtanut vaatteet hiippalakkiin ja punaisiin housuihin ja nuttuun. ”Olkaa hyvä tutkikaa rauhassa ympäristöä, teillä on kartta käytössä, ja jos tarvitsette apua painakaa tästä.” hän sanoi, ja ojensi laatikon, jonka keskellä oli suuri punainen nappi. ”Hyvää matkaa.” hän sanoi ja katosi taaksemme.

Aloimme kävellä pitkin käytävää pojan tutkiessa tarkasti piirrustustaan, joka toimi karttanamme. ”Meidän täytyy hakea tuolta joulutorttuja ja kinkkua, jotka annetaan näille verenhimoisille haikaloille, ettei ne syö meitä. Niille tulee joulumieli, kun saavat hyviä luumutorttuja!” Poika sanoi osoittaen karttaa. Kävimme tuumasta toimeen ja pääsimme vaivatta ohi vaikeasta vaaran paikasta.

Seuraavaksi suuntasimme kohti kuurakettia, jonka avulla pääsimme vaikeiden sokkeloiden yli. Kun hyppäsimme raketista, olimme valtavien kanuunoiden ristitulessa. Syöksyimme maahan mahallemme, jolloin valtavat kudit viuhuivat päittemme ylitse. Koska tykit oli suunnattu ristikkäin toisiaan nähden, kuulat osuivat kanuunoihin, ja pääsimme jatkamaan matkaa.

Selvitimme myös vaikean sähköesteen hiipimällä antureiden ohitse hipihiljaa sekä upottavan juoksuhiekan menemällä kartanmukaisesti suojattua reittiä pitkin. Kun olimme selvittäneet nämä esteen, poika pysähtyi ja tutki karttaansa: ”Meidän pitäisi nyt olla perillä.” Katsoimme ympärillemme, jolloin huomasin pienen rasian lattialla. Menin rasian luokse ja avasin sen.

Pettymys oli valtava, kun rasia oli tyhjä. Joku oli jo vienyt aarteen, ja olimme jumissa kammoittavien vaarojen ympäröiminä. Poika innostui kuitenkin rasiasta, ja tutki sitä innokkaana. Minua harmitti vietävästi olin laittanut henkeni alttiiksi vaaroille ja palkkioksi siitä oli tulossa vain tyhjä rasia. Samassa muistin kädessäni olevan hätänappulan, ja iskin sitä täysin voimin.

Huone välähti kirkkaaksi ja tiukujen helinä sekä tähtipöly täytti huoneen samalla kun labyrintin aarrehuoneeseen laskeutui keijukainen. ”Hei vaan,” keiju visersi, ja jatkoi: ”oliko teillä jokin hätä?” Tajusin, että kyseessä oli sama keiju joka oli edellisenä vuonna vienyt minut Joulumaahan, jättänyt myöhemmin rautatieasemalle, eikä koskaan edes soittanut tai laittanut Facebookissa viestiä. ”Sinä!” huudahdin ärtyneenä.

”On todellakin hätä, olen jälleen joutunut sadun keskelle etsimään aarretta, ja kun se löytyy, niin on kyseessä vain tyhjä rasia. Ajattelin, että minusta tulisi rikas ja kuuluisa, kun löytäisin jonkun mittaamattoman arvokkaan arteen, mutta ei! Kun haluan reklamoida asiasta paikalle pamahtaa maailman kaunein keiju, jonka tapasin viime vuonna ja joka ei koskaan viitsinyt edes soittaa retken jälkeen, tai lisätä edes kaveriksi Facebookissa! Ei tämä nyt aivan putkeen mene.”

Keiju katseli minua säälivästi hymyillen ja vastasi: ”Et ole ehkä täysin ymmärtänyt tämän labyrintin taikaa.” Hän pyysi pojalta piirrustuksen labyrintista ja alkoi opastamaan minua: ”Tämä labyrintti on sinun elämäsi, täällä on vaaroja, onnen hetkiä, aarteita ja hankaluuksia. Täällä on rakkautta, taikoja ja pettymyksiä. Sokkelikkoon voi eksyä ja löytää tiensä uudestaan. Kaikki on mahdollista, pystyt lentämään kuuraketilla ja taistelemaan verenhimoisia pirajoita vastaan vahingoittumattomana. Sinun tulee valita reittisi, mutta muista, että kuljet tyhjää aarrehuonetta kohti, olet todennäköisesti jättänyt jotain huomioimatta matkallasi. Nyt kun olet täällä ja kokenut pettymyksen, hälytät minut paikalle, kun et heti löytänyt aarretta, vaikka et edes tiennyt mitä etsit. Olen siis täysin samaa mieltä kanssasi, ettei mene ihan putkeen!”

Yritin vastata keijulle, jollain mukanokkelalla letkautuksella, mutta kaunis raivotar jatkoi vaan saarnaamistaan: ”Älä käytä aikaasi tyhjän aarteen perässä juoksemiseen, vaan nauti jokaisesta hetkestä. Nyt on joulu ja sinun tulee unhoittaa arkiset kiireet ja nauttia läheistesi seurasta. Ei välttämättä tekisi huonoa, jos muistaisit tämän ohjeen myös muulloin kuin jouluna!” Kuuntelin hämmentyneenä, mutta sähdehtivän kaunis satuolento ei ollut vielä lopettanut: ”Ja nyt, palautan teidät takaisin, ja muista mitä sanoin sinulle!”

Keiju heilautti sauvaansa ja silmissäni näkyi tähtiä. Kun virkosin ja katsoin ympärilleni, pieni poika katsoo minua vieressäni jo laskeutuneessa koneessa ja tarjoaa vasemman kätensä kättelyyn. ”Minä toivon, että me matkustetaan vielä joskus yhdessä.” Katson häntä hämilläni, tarjoan käteni ja sanon: ”Samoin.”