Enpä olisi halunnut olla Tarja Halosen housuissa pitämässä uudenvuoden puhetta nykyisessä maailman tilanteessa. Samalla kun poliittinen oikeisto on ennätyksellisen vahvana, oman puolueen naiset käyvät kissatappelua siitä, onko oikein että puolueen puheenjohtaja esiintyy lehdessä muutoin kuin tiukassa nutturassa ja polven alapuolelle ulottuvassa sopivan väljässä harmaassa hameessa.
Halosen tilannetta lähes täysin vallattomana aviossa elävänä naisena ei helpota suomalaisen politiikan supertähti Alex Stubb, joka väläyttelee kansainvälistä charmiaan sekä johtaa ulkopolitiikkaa. Samalla hallitusvastuussa olevat puolueet vaihtavat demarivirkamiehiä omiinsa ja kaventavat presidentin valtaoikeuksia. Pääministeri Vanhanen selvisi kiusallisesta nettiromanssista ja valtionvarainministeri Katainen taklasi ongelmat viriilin ex-ulkoministerin paneuduttua liikaa rakkaisiin puutarhaharrastuksiinsa, jotka veivät liikaa huomiota viranhoidolta. Kaiken kukkaraksi kansalaisten mielestä valtakunnan kakkosmies, eduskunnan puhemies Sauli Niinistö on Suomen luotettavin poliitikko presidentin sijaan.
Kansainvälisen talous on vakavien haasteiden edessä, suomalaiset kärsivät masennuksesta ja äänestävät Perussuomalaisia. Kaikenpuolinen väkivalta ja turvattomuus lisääntyvät yhteiskunnassa. Samaan aikaan presidentin konkreettiset toimet asioiden parantamiseksi ovat kovin vähissä!
Toista oli Kekkosen aikaan. Kekkonen kiipesi palmuun valtiovierailulla ja hiihti presidentin linnasta Moskovaan neuvottelemaan loistavia ehtoja YYA-sopimukseen. Kaiken lisäksi sekä mennessä että tullessa Kekkonen joutui hiihtämään ylämäkeen. Toista on se nykyajan nuoriso, joka liehittelee Natoa ja pitää Amerikassa puheita, jotka koskevat Venäjää.
Kekkoslovakiasta ovat onneksi ajat muuttuneet ja Suomessa on ainakin osittain ymmärretty että Neuvostoliitto oli loppujen lopuksi, Seppo Rädyn sanoja lainatakseni, aika paska maa kaikkine ympäristö-, ihmisoikeus-, ilmaisunvapaus- ja talousongelmineen. Listaa voisi jatkaa loputtomasti, mutta tyydyn tässä yhteydessä blogin lukijoita tutustumaan Finlandia palkitun Sofi Oksasen teokseen Puhdistus. Niin ja jos joku sattuu sattumalta löytämään neiti Oksasen passin, se tulisi palauttaa omistajalleen tai lähimmälle poliisiasemalle.
On täysin validia kysyä tarvitaanko presidenttiä instituutiona. Parlamentarismin kasvu lienee demokratian perusajatusten mukaan ihan kiva juttu, mutta toisaalta kansa tuntee presidentin omakseen ja Tarja Halonen on eittämättä tavattoman suosittu presidentti. Tämä johtunee siitä, että hän on osannut asemoida oman roolinsa suhteessa käytettävään valtaan. Halonen on presidenttinä arvojohtaja, jonka tunteikas ilmaisu vetoaa kansaan.
Presidentti Halosen uuden vuoden puhe oli mielestäni onnistunut. Puheessa presidentti esitti huolensa maailman taloudellisesta tilanteesta ja peräänkuulutti taloudellisesta laskusuhdanteesta selviämisen kulmakivenä aktiivista talouspolitiikkaa, johon liittyy koulutus innovaatioiden luojana. Lisäksi Halonen painotti kestävän kehityksen merkitystä taloudellisessa kasvussa ja ympäristöystävällisten teknologioiden kehittämistä kilpailuvaltiksi.
Puheessa kaikkein merkittävintä oli presidentin aito huoli yhteiskunnan väkivaltaistumisesta. Kauhajoen koulusurmien sekä lukemattomien yksittäisten väkivallantekojen värittämä kulunut vuosi antaa ajattelemisen aihetta jokaiselle kansalaiselle. Turvallisuus on yhteiskunnan peruspilari, jota ilman emme saa innovaatioita tai taloudellista kasvua, jos opiskelijat eivät uskalla mennä kouluun, jos ei voi olla varma, ettei tule ammutuksi. Kaduilla leviävä lisääntynyt väkivalta ja huolettomuus säännöistä aiheuttavat nykyisin sen, ettei Suomi ole enää pelkkä ruusutarha.
Ongelmia pyritään raapaisemaan milloin syyttämällä videopelejä, milloin mielenterveyspalveluja ja milloin mitäkin. En millään jaksa uskoa, että ongelmat ratkeavat kieltämällä käsiaseet tai tiukentamalla valvontaa. Tämä parantaa oireet, muttei tautia. Mielenterveyspalveluihin rahan suunnaton syytäminen ei myöskään ole vastaus ongelmiin, vaan todella pelkään että ongelmat ovat jossain paljon syvemmällä.
Edellisessä työssäni työvoimakouluttajana tapasin paljon erilaisia ihmisiä. Pahimmassa jamassa olleille yhteistä oli se, että he monesti olivat hyvin yksinäisiä. Suomessa pärjää kohtuullisen näppärästi, kun sossusta saa rahaa ja käy työvoimatoimistossa kerran kahdessa kuussa piipahtamassa ja sanomassa, että morjens.
Mielestäni suomalaisen yhteiskunnan ongelma onkin se, että niin sanottu hyvinvointivaltio muuttuu hyvin nopeasti pahoinvointivaltioksi, kun pyritään turvaamaan toimeentulo kaikille vastikkeettomasti. Tämä tappaa yrittäjyyden, kunnianhimon ja halun määrätä omasta elämästä. Emme voi elää maassa, jossa koulut kasvattavat lapset, yhteiskunta ostaa uuden pleikkarin, sossusta saa rahat mäyräkoiraan ja töihin ei kannata mennä, koska ”en mä mitään duunii viitti”. Tietenkin perustoimeentulo on turvattava niille, jotka sitä eivät itse kykene hankkimaan, mutta suorasta laiskuudesta ei ole reilua palkita.
Oliko Kekkoslovakia parempi paikka ihmisen elää ja yrittää, sitä en tiedä, mutta uskon, ettei Kekkoselle maistunut niin hyvälle hyvän diplomatian hengessä onkeen asetettu lohi kuin se jonka hän oli paljain käsin saalistanut tenojoesta. Tässä olisi mietittävää myös valtiomme päämiehelle, millaisin arvoin kansaa tulee johtaa, jotta me suomalaiset osaisimme jo ihan alakouluiässä sosiaalistua rakentaa omat verkostot ja sosiaaliset turvatrampoliinimme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti